— Kuinka monta olette surmannut kaksintaistelussa, herra kreivi? — kysyi Krauser huolettomasti, väistäessään hyvin tähdättyä pistoa.
— Te tulette olemaan ensimmäinen, — vastasi Bertelsköld samaan tapaan; mutta hänen verensä alkoi kuohua.
— Mitä? Eikö yhtään? Ja minulla on parhaillaan kahdeksas vainaja tekeillä, — jatkoi parooni, samalla kuin hän, vielä puhuessaan, tähtäsi salakavalan piston Bertelsköldin rintaa kohti. Miekka lyötiin syrjään, mutta repäisi paidanhihan, ja verinaarmu punasi paitaa.
— Kas vain! Olette tainnut tipahduttaa puolukoita paidallenne, — huomautti Krauser.
Bertelsköld ymmärsi vaaransa. Joka hetki kävi hän tulisemmaksi, hänen vastustajansa sitävastoin yhä kylmemmäksi, yhä pilkallisemmaksi. Siinäpä juuri vaara olikin. Hän hillitsi vihansa, herkesi hyökkäämästä ja rupesi puolustautumaan.
— Oh, — kylläpä kreivi on arka ihostaan, — herjasi Krauser, ja samassa paljastihe hän tahallaan, viekotellakseen kreiviä hyökkäykseen. Kun tämä temppu meni hukkaan, kadotti Krauserkin vuorostaan mielenmalttinsa. — Finissons! — huusi hän.
Bertelsköld pysyi yhä puolustusasennossaan. Krauser luuli verenvuotoa syyksi siihen ja arveli nyt voivansa uskaltaa ratkaisevan piston. Hän siirtyi askelen taapäin, ikäänkuin asettuakseen puolustusasentoon, mutta samassa hän tekikin kiivaan hyökkäyksen, joka ei onnistunut sen paremmin kuin että hän hyökkäsi vastustajansa miekkaan, joka upposi suoraan hänen keskiruumiinsa läpi ja kaatoi hänet lattiaan.
— La pièce est finie, allons souper! (näytelmä on loppunut, menkäämme illallisille) — huudahti hän toistaen nuo tunnetut kamalat, Kaarle XII:n kuolinhetkellä lausutut sanat, veren pursutessa nenästä ja suusta. Herkkusuu oli lopettanut mainehikkaan elämänsä.
— Heti ratsaille! — kuiskasi Lejonram.
Bertelsköld ymmärsi, että vähinkin viipyminen oli vaarallista. Hän tempasi Esterin mukaansa ja riensi ulos. Ei edes Sagerkaan estänyt heitä, ja ennen pitkää karauttivat molemmat sillan yli Liljeholmille.