Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana, uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.

— Pois tuo valkea nenäliina! — huusi nuorukainen. Maria totteli. Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista pakolaiset.

Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.

Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. — Viimeinen solmu! — jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli kuullut niin monta kummallista juttua.

Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä, se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään. Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa, myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla, jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen rannikoilla.[3]

Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi, silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan Mainiemessä.

— Maria, — sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, — minä en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen pätevät syyt.

— Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, — vastasi tyttö vältellen. — Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois. Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää, kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias, jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun sijassani?

— Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä? Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa? Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.

Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia sammalia kohti. — Älä nyt kysy minulta sitä, — sanoi hän viimein rukoillen. — Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle kaikki tyyni.