Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä käsivarteen. — En voi sitä nyt sanoa, — sanoi hän nöyrästi; — mutta älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.

Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.

5. SOTARETKI RAUMALLA.

Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi) porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta, oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi. Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset vanhan tavan mukaan yhä edelleen — kuten Penelope muinoin — nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa — hiukkasen tuota viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit ja viattomat Rauman pitsit.

Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin — heidän sanottiin vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen venäläisen vartijajoukon.

Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta, jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.

Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.

Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille, lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30 tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia, jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita, jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka muodostavat tämän mereen pistävän niemen.

Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen, että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä — jossa oli venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen äidinkieltään, saksaa — sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata "mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und Teufels nasibratten. Mars!"

Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon, toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.