— Mitä, ystäväiseni? Kyllähän tiesin teidän olleen osallisena tuossa pienessä ihastuttavassa seikkailussa, mutta en luullut teidän enää tahtovan pitää tytärtänne tuntematonna. Muutoin koko Tukholma ei puhu mistään muusta kuin neiti Larssonista ja hänen sievästä, kuninkaallisten edessä tanssimastaan katrillista, jossa hän näytteli Kevään osaa. Minun täytyy tunnustaa, että kreivi Tessin ja hänen majesteettinsa itse hiukan hämmästyen kuulivat, että kutsumaton vieras noin kunnioitti seuraa läsnäolollaan…
— Teidän ylhäisyytenne, se on hävytöntä panettelua! — Viimeinen, hyvästi tähdätty nuoli alkoi jo tunkeutua porvariskuninkaan sydämen ympärillä olevan jääpanssarin läpi.
— Mutta, rakas Larsson, miksi kieltää vähäistä viatonta leikintekoa? Kaunis tyttö voi sallia itselleen pieniä ylimääräisiä huvituksia, joita meidän valistuneen aikamme ei sovi niin ankarasti tuomita. Näittehän itsekin, kuinka suloinen, kuinka rohkea hän oli. Oi, se oli mainiota! Teidän kasvatuksestanne olisi kunniata hovinaisellekin.
— Kun sanon teidän ylhäisyydellenne, että se on valhe, niin ei pitäisi minun tarvita sitä kahdesti sanoa, — vastasi Larsson ylen suuttuneena ja levottomana.
— Niinkuin tahdotte! Kysykää kuitenkin keneltä tahansa, jonka kadulla kohtaatte, mistä asiasta aina eilisestä asti puhutaan. Koko maailma tietää, että juuri minun veljenpoikani onnistui pelastaa tyttärenne ahdingosta. Siitä en sano mitään. Minä hyväksyn hänen makunsa.
— Hävyttömiä herjauksia! Oo, te luulette siis, suurisukuiset herrat, voivanne rankaisematta polkea porvarien kunnian jalkainne alle?
— Älkää kiivastuko! Kuka nyt kunniasta puhuu? Mutta oletteko sattunut kuulemaan, missä tyttärenne nyt on?
Larsson säpsähti. Hänelle alkoi selvitä, että hänen rakastettu lapsensakin voisi joutua niiden salahankkeiden uhriksi, joihin häntä kiedottiin. Hänen silmänsä liekehtivät. — Mitä teidän ylhäisyytenne tietää tyttärestäni? — kysyi hän tuimasti.
— Mutta malttakaahan toki mielenne! Tyttärenne voi luultavasti hyvin. Kuulin vain sattumalta, että hän tänään oli lähtenyt ratsastamaan erään nuoren, hiukan huonomaineisen miehen, Sagerin kanssa, syödäkseen päivällistä useiden iloisten nuorten herrain kanssa Espanjan ravintolassa.
— Minun lapseni! Minun Esterini! — vaikeroi onneton isä käsiään väännellen. Hän muisti tuon ratsastuksen ja uskoi nyt kaiken todeksi.