Me astumme toiseen työhuoneeseen, yhtä komeaan ja vielä loistoisampaan kuin presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin on. Mutta tämä huone näyttää kaikessa komeudessaan vanhalta; tomua on tauluilla, tomua rintakuvilla, tomua komeilla kirjoilla, tomua hienoilla, silkillä ja sametilla päällystetyillä huonekaluilla. Uutimet riippuvat raskaina ikkunain edessä ja pimittävät huonetta; matot ovat niin pehmeät kuin pelkäisi huoneen asukas pienimmänkin askelen äänen itseänsä häiritsevän. Vaikka rakastaakin loistoa ja mukavuutta, ei isäntä ole moneen aikaan sallinut tomutettavan eikä siivottavan työhuonettaan; hän ei siedä, että pienintäkään huonekalua liikutetaan, että pienintäkään paperilappua siirretään paikaltaan. Hän on vanhoillinen yksin jokapäiväisen elämänsä pikkutavoissakin, ja hänellä on oikeus olla sellainen; hän on 70-vuotias ja nuorena ollessaan hän auttoi Kaarle XII:ta sen ajan tavalla pölyttämään ja siivoamaan pohjolan valtakuntia.

Nyt istuu kreivi Arvid Horn vanhana ja raihnaisena täyden työpöytänsä ääressä. Kellon koneisto ei vielä ole seisahtunut; hänen sihteerinsä on vast'ikään mennyt kantaen kirjeitä, puolet Euroopan hallituksille ja puolet Ruotsin ja Suomen virkakunnille. Vielä muutamia minuutteja sitten mietti tämä vanha valtiomies uusia valtiollisia tuumia valtakunnan menestyksen turvaamiseksi, rauhallisia hankkeita antaakseen viljelyksen valloittaa uusia aloja 1721 vuoden paljon supistuneiden rajain sisällä. Vielä äsken hän oli isänmaansa valtiollisen elämän sielu ja se, joka vakavalla kädellä piteli valtion ohjia, hilliten intohimoja ja sovitellen niitä monia keskenään vihamielisiä ja ristiriitaisia pyyteitä, jotka uhkasivat ja koettivat hävittää toisiaan. Mutta nyt oli hän heittänyt maailman kuorman hartioiltaan; hän oli väsynyt, hän etsi lepoa sielulleen ja hänen edessään oli Kaarle XII:n Raamattu avattuna. Mitä hän luki siitä? Se oli Salomon Saarnaajan ensimmäinen luku:

"Kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä ihmisellä on kaikesta vaivannäöstään, jolla hän itseään rasittaa täällä auringon alla? Miespolvi menee, ja toinen tulee; mutta maa pysyy ikuisesti samalla kannalla. Aurinkokin nousee ja aurinko laskee, ja rientää taas paikkaansa, josta hän nousee. Tuuli kulkee etelään ja kiertää pohjoiseen, kulkee alinomaa kääntyellen ja kierroksilleen palaten. Kaikki purot laskevat mereen, mutta meri ei täyty; sinne, minne purot laskevat, ne aina uudelleen palaavat. Kaikki oliot rasittavat itseään, enemmän kuin kukaan voi sanoin ilmaista: silmä ei tule kyllikseen nähneeksi, eikä korva riittämään kuulleeksi. Mitä on ollut, sitä tulee olemaan, ja mitä on tapahtunut, sitä tulee tapahtumaan edelleenkin, eikä ole mitään uutta auringon alla. Jos on jotakin, josta saattaisi sanoa: 'Katso, tämähän on uutta!' niin sitä on ollut jo olemassa niinä aikakausina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei muisteta entisaikalaisia, mutta ei tulevaisuudessakaan eläviä muisteta myöhemmin elävien kesken."

Näitä sanoja lukiessaan vajosi vanhuksen kunnianarvoisa pää käden varaan. Hänen elämänsä seitsemänkymmentä, hänen valtansa kolmekymmentä vuotta kulkivat kuin uni hänen ohitsensa, ja hän toisti Saarnaajan sanat: "Kun käännyin tarkastamaan kaikkia tekojani, jotka käteni olivat toimittaneet, ja vaivaa, jota olin niistä nähnyt, niin katso: kaikki oli turhaa ja tuulen tavoittelemista, eikä siitä ole edunerää auringon alla."

— Kaikkiko? — kysyi hän itseltään. Ja taas vastasi hän itse: —
Tyhjyyttä, turhuutta, katoavaisuutta!

Sitten sattuivat hänen silmänsä erääseen toiseen kirjaan, joka oli auki eiliseltään. Siinä olivat Senecan teokset. Niistä oli avattuna eräs paikka, joka sopi yhteen Saarnaajan sanain kanssa ja kuului:

"Quosdam, cum per mille indignitales in usum dignitatis subrepserint, misera subit cogitatio, ipsos laborasse in titulum sepulchri." Se on: "Muutamia, jotka tuhansilla häpeällisillä keinoilla ovat korkeihin arvosijoihin madelleet, kohtaa yht'äkkiä se surkea ajatus, että he itse ovat sepittäneet hautakirjoituksensa."

— Mitä? — huudahti hän. — Olenko minäkin niitä, jotka syntyivät maassa matelemaan ja jotka ovat luikerrelleet valtaan, jota olivat kelvottomat pitämään? Kaiken elämäni teot, nuoruuteni taistelut kuninkaan ja isänmaan puolesta — miehuuteni vaivat, ja tämä vapaa valtiomuoto, jonka olen perustanut, jota olen vahvistanut ja ylläpitänyt Ruotsinmaassa — eikö tämä kaikki olekaan muuta kuin kirjoitus omalla haudallani?

Hän kohautti ajatuksissaan olkapäitään ja vaipui synkkiin mietteisiin. Ah, mikäpä elämä on niin tahraton, ettei joskus jokin raskauttava omain puutteiden, omain heikkouksien tunne herää jaloimmassakin sydämessä ja häiritse sitä itseluottamusta, joka joskus kenties paisui liian korkealle, sitä suurten aatteiden, suurten tekojen tietoisuutta, jonka kenties ylpeämpinä hetkinä teki mieli jumaloida omaa itseänsä! Tuo suuri, mainehikas, nerokas mies oli tällä hetkellä paljon surkuteltavampi kuin päiväläinen, joka laskee kaiken vaivansa hedelmän sen viikkopalkan mukaan, minkä hän lauantai-iltana saa. Tämä köyhä työmies näkee toki tuloksen työstään; kreivi Horn näki isänmaansa eri puolueiden raatelemana, näki itsensä harmaantuneena ja voimatonna — ja hän kysyi itseltään: mitä varten minä olen elänyt?

Silloin avattiin ovi, aivan hiljaa, niinkuin tapa oli tässä talossa, ja kamaripalvelija ilmoitti presidentti, kreivi Bertelsköldin. Vanhan valtiomiehen otsa synkistyi uhkaavaksi ukkospilveksi; kuitenkin hän sanoi: — Kreivi on tervetullut.