Ja sisään astui varovasti, ikäänkuin sairashuoneeseen, hänen entinen oppilaansa, joka oli ylennyt mestaria mahtavammaksi ja joka nyt — sen tiesi kreivi Horn hyvin kyllä — oli sen salaliiton johtaja, joka kauan oli hänen kukistumistaan valmistanut. Molemmat herrat tunsivat toisensa, mutta vaikka aika oli paljon heidän suhdettaan muuttanut, oli siinä kumminkin jäljellä vielä paljon mestarin etevämmyyttä toisella ja oppilaan arkuutta toisella puolen. Oli vain yksi ainoa kuolevainen, jota kohtaan kreivi Bertelsköld tunsi kunnioitusta, eli oikeammin sanoen pelkoa, jota eivät iva eikä viekkaus koskaan voineet täydellisesti voittaa, ja se ainoa oli hänen herransa ja mestarinsa, kreivi Arvid Horn.
Ja kuitenkin hän oli nyt — kenties luullen, ettei se kenellekään muulle onnistuisi — ottanut ylen vaikean asian ajaakseen, oli ottanut taivuttaakseen tämän vanhan valtiomiehen vapaaehtoisesti astumaan alas korkealta asemaltaan valtakunnan hallitusmiehenä ja jättämään valtansa hattujen käsiin.
Hän aloitti keskustelun hyvin varovasti kysellen muutamin osaa ottavin sanoin hänen ylhäisyytensä terveydentilaa, niinkuin tämä olisi ollut hänen siellä käyntinsä ainoana ja hyvin luonnollisena tarkoituksena. Koko Ruotsi, niin vakuutti hän, oli levottomuudekseen kuullut, että hänen ylhäisyytensä pitkälliset vaivat maansa onnen edistämiseksi olivat synnyttäneet ruumiillisen väsymyksen, joka, toivoi hän, ei kumminkaan estäisi hänen ylhäisyyttänsä vielä useita vuosia eteenkinpäin omistamasta kypsynyttä kokemustansa isänmaan palvelukseksi.
— Suokaa anteeksi, — keskeytti hänet kreivi Horn tuolla tunnetulla, ylhäisen ylpeällä äänellä, jota oppilas niin hyvin osasi matkia omia käskynalaisiaan puhutellessaan, — onko minulla kunnia nähdä herra kreivi luonani yksityisenä ystävänä, vaiko ritarihuoneen asiamiehenä?
Presidentti vakuutti tulleensa ainoastaan omasta puolestaan tiedustelemaan hänen ylhäisyytensä terveydentilaa.
— Se ilahuttaa minua. Muuten voisin ajatella, että olen jo elänyt liian kauan ja että herrat jo ovat käyneet malttamattomiksi. Kreivin on laita toisin. Mutta minä käyn vanhaksi sekä ystävilleni että vihamiehilleni. Kun on, niinkuin minulla, arpia kahdelta tappotanterelta, ei voi pysyä iankaikkisesti ripeänä. Väinäjoella saamani haava tuntuu usein, mutta kenties voisin sen unohtaa, ellei minua eräällä toisella taistelutanterella ahdistettaisi sekä edestä että varsinkin takaa. On eräs asia, josta vanha soturi kärsii pahemmin kuin luuvalosta, ja se on eduskunta.
— Herjaukset eivät ikinä voi himmentää…
— Herjauksista älkäämme puhuko. Ne tekevät meille saman palveluksen kuin hehkuvat kuulat, joilla muinoin lämmitimme telttojamme talvisaikana Puolassa: kaikki riippuu siitä, miltä kannalta sitä arvostellaan. Mutta kuinka edistyy asia ritarihuoneessa? Joko meistä kohta päästään?
— Teidän ylhäisyytenne, ritarihuone samoin kuin muutkin säädyt ymmärtää täysin arvostella teidän ylhäisyytenne suuria ansioita.
— Jättäkäämme kohteliaisuudet, heittäkäämme nuo ulkoläksyt. Minä kysyn, kuinka pitkälle on käsitelty Venäjän kanssa uudistamamme sopimuksen takia tehtyä syntiluetteloamme. Mehän olemme menetelleet vastoin salaisen valiokunnan määräystä, eikö niin? Ja vikamme ei vähene siitä, että valiokunnan määräykset olivat sinetillä suljetut ja odottivat asiain käännettä, jota meidän mielestämme ei tullutkaan.