— Mitä? — sanoi hämmästynyt Ebba. — Minunko puoltosanaani? Narrimainen poika! Milloinka on äitisi koskaan kieltänyt apuaan syyttömiltä ja onnettomilta?
— Ei milloinkaan, se on kyllä totta, — vastasi nuorukainen vähän hämillään; — mutta äitini tuomitsee kenties kovemmin kuin tätini ihmistä, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.
Eeva kreivitär katseli poikaansa tutkivin, vähän synkein silmin. — Selitä tarkemmin, — sanoi hän; — kuka se on, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.
Kaarle Viktor tarttui äitiään käteen ja katseli häntä pelkäämättä ja avonaisesti suoraan silmiin. — Minulla on muassani eräs nuori tyttö, jonka haluaisin jättää äitini suojelukseen, — sanoi hän rukoilevalla äänellä.
Kreivittären silmät synkkenivät vielä enemmän. — Poikani, — sanoi hän ankarasti — sinä tulet kevytmielisestä hovista, jossa se, mitä minun nuoruudessani pidettiin hyveenä ja siveytenä, kuuluu taruksi muuttuneen. Täytyykö minun kärsiä se häpeä, että sinäkin…? Mutta ei! Sano minulle, että olen sanasi väärin ymmärtänyt; sinun isäsi poika ei voi unohtaa ritarillista kunniaansa, ei unohtaa sitä kunniata jonka hän on velkapää itselleen ja vanhalle äidilleen.
— Sitä hän ei voi; antakaamme hänen selittää tarkemmin asiansa — muistutti leppeästi niinkuin ainakin Ebba-kreivitär.
Nuorukainen kertoi nyt vilpittömästi ja yksinkertaisesti, miten hän ensi kerran oli kohdannut Ester Larssonin Korsholman vallien luona, kertoi Larssonin kartanon metelistä ja sitten Vähäkyrön metsässä sattuneen tapauksen. Hän kertoi vielä, kuinka Ester oli pelastanut hänen henkensä Danvikin jäällä; kuinka hän oli opettanut Esteriä soittamaan; kuinka Ester lapsellisessa vallattomuudessaan oli mennyt valepuvussa noihin onnettomiin naamiaisiin kreivi Tessinille ja kuinka tämä mielettömyys riisti häneltä hänen hyvän maineensa, ja kuinka sitä sitten seurasi tuo loukkaus Espanjan ravintolassa. Hän ei salannut Esterin vikoja; mutta hän selitti, kuinka hän, joka oli nuorin, äiditön ja hemmottelemalla pilattu lapsi, oli kasvatettu syntymäseutunsa rikkaimmassa kodissa; hän puhui hänen isänsä heikkoudesta, järkähtämättömästä kovuudesta, jota tyttö pelkäsi enemmän kuin kuolemaa; hän ei unohtanut huomauttaa hänen harvinaisista sekä ymmärryksen että sydämen ominaisuuksistaan ja hän lopetti puheensa rukouksella, että hänen äitinsä ottaisi tämän nuoren, onnettoman ja vainotun tytön suojelukseensa siksi, kunnes isän anteeksianto oli tavalla tai toisella saatu hankituksi.
Naiset kuuntelivat häntä kärsivällisesti ja loivat vain silloin tällöin toisiinsa kysyvän katseen, kun kertomus kävi niin lämpimäksi, ettei sitä enää voinut pitää pelkän säälin ilmauksena. Kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksensa, syntyi siitä jonkinlainen perheneuvottelu.
— Oletko ajatellut, — sanoi kreivitär Bertelsköld, — että laki tuomitsee tekosi ja uhkaa sinua ankaralla edesvastuulla? Poikani, mitä olet tehnyt? Olet ryöstänyt isältä hänen tyttärensä.
— Äitiseni; on korkeampiakin velvollisuuksia kuin lakien säätämät.