— No niin — sanoi Bertelsköld vähän mietittyään, — minä teen niinkuin tahdot. Tuossa pienessä tuvassa veräjän luona asuu äitini vanha uskollinen palvelija, Flinta-muori — hänkin urhoollisen karoliinin leski. Hänen sydämensä on pehmeämpi kuin hänen nimensä,[19] ja sinä voit jäädä hänen luoksensa siksi, kunnes kaikki on valmistettuna ja minä tulen sinua noutamaan.
30. VANHOJA TUTTUJA.
Kun elämän kesä on kadonnut ja syksyinen tuuli vinkuu metsässä, on omituista nähdä, kuinka erilaiset jäljet se jättää puiden lehdistöihin. Muutamat lakastuvat kokonaan, lehdet varisevat ja oksat jäävät paljaiksi. Toiset lehdistöt lakastuvat ja varisevat vain osaksi, niin että ala- ja keskiosa puuta paljastuu, jotavastoin kesän vihannuus vielä vähän aikaa viipyy latvoissa. Toiset taas kestävät hävityksen myrskyn, eli oikeammin, saavat siitä vain uutta, vaikkakin pian katoavaista kauneutta pukeutuessaan noihin monivärisiin kirjaviin lehtiin, joiden sulo on liikuttavampi ja ihanampi kuin itse nuoruuden viehkeys.
Ja sama on laita noiden katoavaisten naisellisenkin ihanuuden kukkasten, jotka, niinkuin nuo toisetkin, kukoistavat ja lakastuvat, joita hyväillään ja jotka unohdetaan, jotka lepattavat jonkin aikaa tuulessa ja sitten katoavat hiljaisen yön helmaan. Eri-pitkä on näilläkin ihanuuden ikä, erilaiset lakastumisen jäljet; paljon vaikuttavat ulkonaiset myrskyt, mutta enin vaikuttavat sisällinen rauha tai sisälliset taistelut.
Nuo kaksi ennen muinoin niin ihanaa naista, jotka molemmat nuoruudessaan olivat olleet koko Tukholman ja uljaiden karoliinien ritarillisen ihailun esineinä, istuivat nyt vanhoina ja unohtettuina Falkbyn kartanon pienessä punatussa rakennuksessa. Molemmat olivat samanikäiset, 56 vuoden vanhat; molemmat olivat ylevämielisiä, jalosydämisiä naisia, jotka olivat rakastaneet toisiaan uskollisesti ja sydämen pohjasta aina lapsuudesta asti. Mutta samoin kuin heidän luonteissaan oli eri vivahduksia, samoin oli heidän kasvoihinsakin vuosien syksy jättänyt erilaisia jälkiä. Kreivitär Ebba Liewen, syntyisin Bertelsköld, oli säilyttänyt suuren osan nuoruutensa ihanuutta: tuon kauniin heleänvalkean hipiän; nuo suloiset hyväntahtoiset ja iloiset, siniset silmät, jotka vähänkin hellempi tunne täytti kyynelillä; nuo kauniit, täyteläiset muodot, joita ikä oli vain pyöristänyt vähän arvokkaammiksi; vaalea tukka vain oli vähän harvennut ja harmaantunut. Kreivitär Eeva Bertelsköld, syntyisin Falkenberg, oli ulkonäöltään ikäänkuin ajan vaikutuksen kovettama; tuo muinoin hoikka, notkea vartalo oli laihtunut ja vähän kangistunut; nuo tulisen ihanat kasvonpiirteet olivat käyneet vähän ankarammiksi; mustaan tukkaan alkoi ilmaantua muutamia hopeanhohtavia hiuksia; ainoastaan mustat, muinoin säihkyvät silmät olivat vielä säilyttäneet hurmaavan loistonsa.
Kreivitär Bertelsköld vietti nyt toista kauan kaivatuista juhlistaan: hänen rakas nuoruudenystävänsä oli ensimmäisen rekikelin tultua matkustanut ne kaksitoista penikulmaa, jotka erottivat heidät toisistaan, ja lähtenyt häntä Falkbyhyn tervehtimään. Hän oli, niin vakuutti hän itse, tullut vuosisataa nuoremmaksi, eikä hän aavistanut, että hän kohta oli saava painaa toisenkin vuosisadan nuorison sykkivää äidinsydäntään vastaan.
Molemmat ystävykset istuivat nyt työpöydän ääressä hämyhetkiä viettäen ja puhelivat tuttavallisesti nykyisistä ja entisistä ajoista. Kreivitär Liewen oli lapseton; luonnollista oli siis, että molempain rakkaus oli kääntynyt heitä lähinnä olevaan henkilöön, poikaan ja veljenpoikaan, Kaarle Viktor Bertelsköldiin. He puhuivat hänen armaasta, rakastettavasta ja lempeästä luonteestaan, joka niin selvästi muistutti isoisää Bernhard Bertelsköldiä, ja niistä toiveista, joita hänellä oli, voidakseen ajan myrskyissä kohota vakavaan ja kunniakkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että tätä asemaa olisi tuettava liittymällä johonkin valtakunnan mahtavaan sukuun, sillä ei kumpikaan odottanut mitään luotettavaa tukea itsekkäältä sedältä, presidentti Bertelsköldiltä. Mutta molemmat olivat he hienotunteisia ja oivalsivat, kuinka vaarallista oli perustaa elämänsä järjen kylmien laskelmien varaan ilman jalompien tunteiden myötävaikutusta. Heidän yhteinen toivonsa oli siis se, että rakastettu nuorukainen itse valitsisi ja löytäisi sopivan morsiamen Ruotsin hovista, ja kreivitär Ebba ehdotti leikillään, että he kumpikin riisuisivat aina pitämänsä surupuvun sinä iloisena päivänä, jolloin Kaarle Viktor heidän nähdensä liittyisi arvoiseensa, jaloon, viehättävään ja korkeasukuiseen puolisoon.
Näistä asioista puheltaessa oli huomaamatta tullut melkein pimeä, kun ovi hiljaa aukeni ja eräs mies heidän näkemättään astui huoneeseen, jossa hän hetken aikaa sanaakaan virkkamatta kuunteli ystävyksien puhetta. Mutta sitten hän astui reippaasti esiin, heittäytyi kreivitär Bertelsköldin syliin ja huudahti iloisella äänellä: "Pidä sanasi armas äitini!"
Kreivitär huudahti ilosta: hän tunsi poikansa. Ja nuorukainen riensi hänen luotansa suutelemaan tätinsä kättä. Lähinnä äitiä oli maailmassa tuskin yhtään ihmistä, jota hän niin rajattomasta kunnioitti ja rakasti kuin hyvää ja lempeää Ebba-kreivitärtä.
Kaarle Viktor ei tahtonut jättää hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kun jälleennäkemisen ensimmäiset ilon huudahdukset ja tärkeimmät kysymykset olivat ohi, kääntyi hän sentähden tätinsä puoleen ja pyysi hänen hyvän sydämensä puoltosanaa eräälle nuorelle ja onnettomalle olennolle, joka anoi hänen äitinsä suojelevaa suosiota.