Turhaa olisi ollut ruveta kumoamaan kunnon eukon kertomuksia, ja matkustajamme saivat siis kärsivällisesti pitää hyvänään nuo jutut, jotka eivät olleet parempia eikä pahempia kuin juorupuheet yleensä. Semmoisessa asemassa, missä he nyt olivat, saivat he tyytyä siihen, että heidän matkatoverinsa hyväntahtoisesti tarjosi heille yösijaa talossaan Örebrossa, ja sittenkun he ensikerran tällä matkallaan olivat vähän levähtäneet, jatkoivat he seuraavana päivänä kulkuaan pohjoista kohti vanhan kreivitär Bertelsköldin Itä-Göötanmaan rajalla olevalle Falkby-nimiselle maatilalle.
Tästä suuresta maatilasta oli entisellä omistajalla jäljellä ainoastaan vähäinen lohkaistu osa, jossa hän nyt yksinkertaisessa maalaisasunnossa vietti ennen muinoin myrskyisen elämänsä iltaa. Suurin osa tätä maatilaa oli joutunut huutokaupalla myytäväksi Görtzin aikaisten kruununrästien maksuksi, ja tästä kovasta onnesta sai hän kiittää mahtavaa lankoansa, presidentti, kreivi Bertelsköldiä, joka, niinkuin tiedämme, ennen muinoin halveksitun rakastajan kaikella kostonhimolla oli vannonut häntä leppymättömästi vihaavansa. Tämän mahtavuutta vastaan olivat kaikki valitukset olleet turhia, ja kreivittärellä oli, paitsi pojan antamaa apua, vain sen verran omaisuutta jäljellä, ettei häneltä puuttunut kaikkein tarpeellisinta. Falkbyssä — sillä näin nimitettiin vielä sitä vähäistä osaa tästä maatilasta, johon kruunu "suosiosta ja armosta" oli suonut urhoollisen karoliinin Kustaa Bertelsköldin leskelle nautinto-oikeuden hänen elämänsä loppuajaksi — tässä Falkbyssä vietettiin, paitsi tavallisia juhlapäiviä, kahta muutakin juhlaa. Toista silloin, kun kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, kävi täällä veljensä vaimoa ja rakastettua nuoruudenystäväänsä tervehtimässä; toista silloin, kun ainoa poika Kaarle Viktor sai lomaa käydäkseen äitinsä luona. Nämä vierailut olivat tulleet Falkbyn muuten yksitoikkoisen ja yksinäisen elämän valokohdiksi; ja ne olivat talon almanakan merkkipäiviä, joiden mukaan aikaa laskettiin. Kun joskus sattui se harvinainen onni, että molemmat tulivat yht'aikaa, oli Falkbyn kreivittären tapa leikillä sanoa, että hän mielestään oli kahta vuosisataa nuorempi, kun hänellä toisella puolellaan oli 16. sataluvun, toisella 17. sataluvun nuoriso luonaan. — Paha vain, — lisäsi hän, ja kyynel kimmelsi silloin hänen vielä säteilevissä mustissa silmissään, — paha vain, että Isoviha on niiden molempain välillä!
Kaarle Viktor Bertelsköldin sydän alkoi sykkiä yhä nopeammin hänen näin äitiään muistellessa, kun hän eräänä päivänä marraskuun loppupuolella iltahämärässä jo etäältä tunsi Falkbyn lehdettömät, kuuroittuneet koivut. Tähän asti hän oli ajatellut miltei yksinomaan nuorta matkatoveriaan, jonka hän noin odottamattaan oli saanut seuralaisekseen. Hän oli koettanut pitää huolta hänen mukavuudestaan matkalla, lohduttaen häntä puhumalla hänelle paremmista ja onnellisemmista ajoista ja mitä hienotunteisimmalla tavalla haihduttaa hänestä sitä yksinäisyyden ja avuttomuuden tunnetta, joka nähtävästi oli vallannut hänet hänen säätyään niin paljon ylempänä olevan nuoren miehen seurassa. Ja siltä näyttikin kuin jokin lempeä sallimus olisi vartavasten säästänyt Ester Larssonille tämän katkeran nöyryytyksen masentaakseen hänessä tuota oikullista, itsepäistä ja omavaltaista uhkamielisyyttä, joka oli hänen suurin ja vaarallisin vikansa ja joka muissa oloissa varmaankin olisi ollut hänelle varmaksi turmioksi. Hänen kopeutensa, hänen uhkamielisyytensä olivat lannistetut; tämä kova koettelemus, jonka katkeruutta heidän matkatoverinsa kertomat Tukholman juorut vielä lisäsivät, oli tunkenut aina sydämen pohjaan asti, ja kahtena ensimmäisenä päivänä ei Ester vastannut suojelijansa rohkaiseviin sanoihin muuten kuin äänettömyydellä ja kyynelillä. Vasta kolmantena päivänä toipui hän sen verran, että silloin tällöin voi maksaa kreivin huomaavaisuuden pienillä vastapalveluksilla, esimerkiksi neulomalla hänen ratkenneen hansikkaansa tai keittämällä heidän ateriakseen maljallisen lämmintä maitoa majataloissa; ja ken vain olisi nähnyt Ester Larssonin näin nöyränä ja vaatimattomana hoitavan näitä pikku askareita, hän tuskin olisi enää tuntenut häntä samaksi ylpeäksi tytöksi, joka juuri vähän ennen ajaa karautti ratsullaan Tukholman katuja niin, että kaviot tulta iskivät ja ihmiset väistyivät syrjään, peläten joutuvansa pillastuneen hevosen jalkoihin.
Tämä muutos liikutti Bertelsköldiä syvästi. Hän oli karttanut kaukaisimmittainkaan viittaamasta niihin sanoihin, jotka rajujen tunteiden pakosta olivat päässeet hänen huuliltaan onnettoman Espanjan ravintolan sivuhuoneessa. Mutta nämä sanat alkoivat juurtua hänen sydämeensä. Ken tietää, millaisin hellin tuntein kuvanveistäjä katselee elotonta savea, joka hänen käsissään saapi ihanat, sopusointuiset muotonsa, hän tietää myös, millaisin tuntein nuori, jalomielinen, herkkätuntoinen mies katselee nuorta, uhkuvaa, mutta muodotonta, ja väärään suunnattua naissielua, joka ikäänkuin hänen käsissään saa takaisin jalon naisellisuutensa teeskentelemättömän ja kainon sulouden! — Ah, ajatteli hän itsekseen, — mikä aarre hyvyyttä ja rakastettavaisuutta onkaan ollut kätkettynä tuon huonosti hoidetun pinnan alla, ja mikä jalo olento voineekaan vielä kehittyä tuosta luonnonlapsesta, kun hän vain tulee hellän äidin hoitoon — hän, jota äiti ei milloinkaan ole hoitanut!
— Rohkeutta, Ester! — lohdutti hän. — Rohkeutta, pieni itkettynyt sisareni! Näetkö noita tuolla vasemmalla kädellä lahden rannalla olevia koivuja? Kenties vielä hämärän läpi näet pienen punaisen huoneen valkeine ikkunapielineen ja korkean, päätyyn kiinnitetyn viiritangon? Siinä on kaikki, mitä äitini maatilasta on jäljellä — sillä isälläni oli vain pitkä säilänsä — ja juuri siellä olet löytävä äidin sinäkin.
Ester ei vastannut. Ei hämärä, vaan kyynelet olivat himmentäneet hänen näkönsä.
— Ja hyvän ja jalon äidin! — jatkoi nuorukainen lämpimästi. — Sinä olet viisas lapsi, Ester. Minun tulee sentähden sanoa sinulle, että äitini ensi näkemässä kenties tuntuu kylmältä ja ehkä hiukan ylpeältäkin. Monet ja katkerat kärsimykset ovat tehneet hänet epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan. Mutta niin pian kuin minä olen ennättänyt hänelle sanoa, kuka olet ja mitä olet kärsinyt, niin pian kuin hän on saanut minun ritarillisen sanani kunniasi ja viattomuutesi vakuudeksi, on hänen sylinsä oleva sinulle empimättä avoinna, etkä sinä tule katumaan, että olet uskonut itsesi hänen ja minun suojelukseemme.
Bertelsköld oli nähnyt jo paljon maailmaa, mutta vielä liian vähän oikein arvatakseen kuusitoistavuotiaassa sydämessä asuvaa järjen voimaa. Hirmuinen tuska valtasi Esterin. — Pysäyttäkää! — huusi hän. — Armahtakaa ja antakaa minun mennä ja ennemmin kätkeytyä köyhimpään majaan! Ah, minä kuolen häpeästä yhden ainoan musertavan silmäyksen edessä.
— Mutta minä lupaan kunniasanallani, että sinä jo seuraavassa hetkessä lepäät kuin oma lapsi äitini sylissä.
— Ei, ei, pysäyttäkää! Armoa, pysäyttäkää, herra kreivi! — jatkoi Ester äänellä, jossa vielä kuului kaikua hänen entisestä kiivaasta luonteestaan, kun hän huomaamattaan taas puhutteli toveriaan tuolla arvonimellä, joka ilmaisi eron heidän syntyperänsä ja säätynsä välillä.