Kreivi Bertelsköld aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän seisoi kuin koulupoika vanhan opettajansa patukan edessä, ja hän poistui äänetönnä, nöyryytettynä, raivoissaan, mutta samalla myöskin tyydytetyn koston ja saavutetun voiton pilkkanauru huulillaan.
Ja yksin jäätyään palasi kreivi Arvid Horn Kaarle XII:n raamatun ääreen, laskeakseen menetetyn valtansa Hänen jalkainsa juureen, jolla on taivas valtaistuimena ja maa jalkalautana.
29. ESTER LARSSONIN PAKO.
Kun nuori tyttö ja hänen suojelijansa ensin ajaa karauttivat isoa tietä myöten Hornin tullista, eivät he luultavasti kumpikaan oikein käsittäneet tämän yrityksensä vaaraa. Sen vain Ester selvästi ymmärsi, ettei hän tahtonut, ettei hän tohtinut palata Tukholmaan, jossa häntä niin törkeästi oli häväisty ja jossa hän nyt oli yleisenä puheenaiheena, eikä isänsä luo, jonka ankaruus oli yhtä raudankova erehdyksen rankaisemisessa kuin hänen rakkautensa oli ollut liioiteltu lempilapsen hemmottelemisessa. Kuinka olikaan hän kohdellut Maria Larssonia, Esterin orpanaa, joka anoi hänen suojelustaan ja otettiin vastaan niin, että hän ennen hyppäsi ikkunasta ulos talviyöhön kuin jäi setänsä taloon! Ester oli lapsena kuullut sisarensa Veronikan kertovan tästä julmasta tapauksesta; se oli käynyt kovasti hänen sydämelleen. Hänen rikoksensa oli suurempi kuin orpanan ja häntä odotti nyt rangaistuskin sen mukaan. Sentähden oli hänen ainoa selkeä ajatuksensa vain se, että hänen täytyi paeta, paeta; mutta minne, sitä hän ei tiennyt.
Molemmat nuoret ratsastivat alussa ääneti rinnakkain. Bertelsköld, joka oli vanhempi ja kokeneempi, toipui kohta asiata tyynemmin miettimään ja lausui arvelunaan, että Ester ehkä tulisi katumaan pakoaan; eikö olisi ehkä parempi, että he ajoissa kääntyisivät.
Nuori tyttö vastasi kiivaasti, että Bertelsköld kääntyköön, jos niin tahtoo. Hän ei millään ehdolla palaa Tukholmaan.
— No niin, — sanoi nuori mies, — olemme siis tästä hetkestä alkaen veli ja sisar. Luottamuksesi olen pitävä pyhänä ja todistukseksi siitä tahdon viedä sinut äitini luo.
Ratsastusta jatkettiin. Alkoi tulla pimeä, ja ilta kävi yhä kylmemmäksi. Ilokseen ennättivät he sinä iltana Mariefrediin.
Tänne yöpyminen oli kuitenkin vaarallista, sillä Larsson oli varmaankin koettava kaikki keinonsa, saadakseen kadonneen tyttärensä takaisin. Bertelsköld toimitti sentähden niin, että ratsut lähetettiin takaisin Tukholmaan, osti reen ja lämpimämmän päällysvaatteen Esterille, ja he jatkoivat kulkuansa kyytihevosella yötä myöten Nyköpingiin. Täältä lähetettiin sanansaattaja Norrköpingiin ja niin edelleen etelään päin, ja Malmöhön lähetettiin kirje, jossa tiedusteltiin tilaisuutta päästä Tanskan puolelle. Tämä kaikki sitä varten, että takaa-ajajat eksyisivät jäljiltä. Pakolaiset lähtivätkin sitä tietä kaupungista, mutta puolen penikulman päässä sieltä he poikkesivat oikeaan käteen Örebrohon vievälle tielle. He kulkivat nyt tehtaanhoitajana ja hänen sisarenaan, jotka muka matkustivat Säteristä erääseen Noran vuoristossa olevaan tehtaaseen, ja heidän onnistui saada matkatoverikseen eräs puhelias ja urhakka örebrolainen teurastajamatami, joka oli käynyt Tukholmassa vuotia myymässä.
Tämä kunnioitettava kansalainen ei voinut näin hyvän tilaisuuden sattuessa olla jo ennen kotiin tuloaan keventämättä sydäntään kaikkien niiden Tukholman uutisten taakasta, joita hän nyt maaseudulle kuljetti. Lähinnä talin ja vuotain hintoja, joilla hänen kertomuksissaan oli ainainen etusija, seurasi hiukkanen valtion asioita, koska eukko kuului hattupuolueeseen siitä luonnollisesta syystä, että kun oli sota, niin oli sotamiehiä, ja kun oli sotamiehiä, niin näille sotamiehille piti olla saappaita ja reppuja, mistä taas voi olla vähän rahan tuloa köyhille kansalaisille näinä kalliina aikoina. Sen pitemmälle ei eukon luvunlasku ulottunut. Tästä taas oli hyvä päästä päivittelemään valtiopäiviä ja myssyjä, muitten muassa Larssonia. — Ja sitten kuuluu hänellä olevan tytär, tuolla Larssonilla, puolihullu tyttö, joka muuanna yönä oli pukeutunut ryökkynäksi ja ajanut eräisiin hovissa pidettäviin tansseihin ja pyytänyt kuningasta itseään kanssansa tanssimaan; ja senhän kyllä tietää, että kun kuningatar sen näki, suuttui hän niin, että paikalla pyörtyi istuessaan kuninkaallisella istuimellaan; ja silloin oli kuningas sanonut, että tottapa siinä oli jokin noidantemppu, koska tyttö oli hänet lumonnut; sillä tiedättekö, tyttö oli suomalainen ja suomalaisista naisista voi uskoa vaikka mitä. Mutta kun alettiin etsiä tyttöä, oli hän kadonnut kuin savu, liekö sitten mennyt ikkunan vai uuninpiipun kautta, sitä ei kukaan tiennyt niin tarkoin sanoa; mutta sitä ei kuningatar ole saattanut unohtaa, vaan on sanonut: vieköön venäläinen koko Suomenmaan, sillä sieltä ei tule muuta kuin ilkeyttä ja pahoja ihmisiä. Sillä tiedättekö, se on semmoinen maa, jossa kahvi on niin sakeaa, että lusikka pysyy kupissa pystyssä, ja kun he kaatavat kermaa sekaan, niin heidän täytyy sitä keritsimillä leikellä.