Ja tuo vanha, äsken raihnainen mies käveli kiivaasti kuin nuorukainen edestakaisin pehmeällä matolla. Yht'äkkiä hän seisahtui Bertelsköldin eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja kysyi: — Kuka tulee minun jälkeläisekseni? Tekö vai Gyllenborgko?
Bertelsköld vastasi maltillisesti: — Säästäköön meitä taivas siltä kysymykseltä vielä monta vuotta! Mutta jos teidän ylhäisyytenne pitkälliset vaivat oikeuttaisivat ikävöityyn lepoon — jos todellakin syytös, jonka naurettavaisuuden teidän ylhäisyytenne on nähnyt hyväksi niin selvästi osoittaa, täyttäisi teidän ylhäisyytenne mielen oikeutetulla närkästyksellä, niin olkaa kumminkin vakuutettu siitä, etten suinkaan minä — minä, jolla on ollut kunnia palvella teidän ylhäisyytenne johdolla ja joka saan teidän ylhäisyytenne opastusta kiittää siitä kokemuksesta, mikä minulla kenties voi olla valtiollisissa asioissa — etten suinkaan minä pyri sijalle, jossa edeltäjän maine välttämättömästi on himmentävä hänen jälkeläisensä, kenen hyvänsä.
Kreivi Horn sai näiden korulauseiden kestäessä aikaa malttaa mielensä. Hän kävi taas istumaan ja lausui kylmästi: — Sanalla sanoen, te siis aiotte tehdä minut tarpeettomaksi.
— Teidän ylhäisyytenne, nuo epäluulot…! — Ja Bertelsköld oli tekevinään lähtöä, muka närkästyneenä siitä, että hänen hyviä tarkoituksiaan oli uskallettu epäillä. Mutta Horn jatkoi:
— Herra kreivi — puhukaamme peittelemättä. Minä surkuttelen maatani sentähden, että se muutamain harvain vallanhimon, muutamain harvain kunnianhimon tähden tulee viskattavaksi vapauden ja edistyksen rauhalliselta uralta arveluttaville syrjäpoluille, missä vanha silmäni näkee vain vaaroja ja nöyryytyksiä. Mieleni tekisi surkutella itseänikin, koska minun ei ole onnistunut kasvattaa muullaisia valtiomiehiä kuin taitavia vehkeilijöitä ja kuohahtelevia politikoitsijoita, joiden näköpiiri ulottuu tuskin heidän miekkansa kärkeen. Kuitenkin on minulla syytä kiittää teitä eräästä asiasta, herra kreivi — ja minä kiitänkin teitä siitä. Te olette nostanut kuorman sydämeltäni. Kas tässä! — Ja samassa hän osoitti sitä Senecan kirjan paikkaa, joka vast'ikään oli saattanut hänet niin miettiväksi ja alakuloiseksi.
Seneca ei ollut mikään tuntematon suuruus kreivi Torsten Bertelsköldille; mutta hän oli jo ammoin unohtanut tuon mietelmän. Hän antoi kirjan takaisin virkkaen pilkallisesti, että se epäilemättä oli hyvinkin opettavainen kirja.
— Niin onkin! — jatkoi Horn niin ylevällä suuruudella, että pilkkanauru katosi vastustajan huulilta. — Kas siinä yksi noita ajatelmia, joita muinaisajan viisaus linkoaa vuosituhansien läpi alhaisen kunnianhimon julkeata otsaa kohti! Tahdon nyt sanoa teille, kreiviseni, minkätähden kiitin teitä. Luulin jo hukkaan eläneeni. Ja vähäiseltä se näyttäköönkin Kaikkivaltiaan edessä, mitä heikko käteni on toimittanut. Mutta kun vertaan tekojani teidän tekoihinne, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin tunnen olevani oikeutettu sanomaan teille, jotka hätäilette minusta päästäksenne: minä olen nostanut Ruotsin valtakunnan sen syvimmästä alennustilasta, kuolemanhädästä ja häviöstä varallisuuteen, arvoon ja ulkonaiseen itsenäisyyteen. Minä olen temmannut sen itsevaltiuden kahleista, kun se virui voimatonna, verta vuotavana ja muserrettuna, Görtzin ja hänen kätyriensä saaliina, jotka tallasivat sitä jalkainsa alle, ja olen antanut sille takaisin sen ikivanhan vapauden, 1734 vuoden lain ja sen, mikä on kaikkia lakeja parempi: kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Minä olen ottanut sen vastaan toivottomana rauniona; minä annan sen takaisin valtakuntana, jolla on elinvoimaa ja jolla on tulevaisuutta. Hyvät herrat, mitä aiotte tästä lapsestani tehdä — mitä aiotte tehdä siitä valtakunnasta, jonka teille jätän?
Bertelsköld ei vastannut. Tällä kertaa oli hänen latinansa lopussa.
Kreivi Horn jatkoi:
— Oli hetki semmoinenkin, jolloin tuon vanhan roomalaisen sanat sattuivat minuun kuin totuuden terävä miekka, seisoessani elämäni päämaalissa, ja minä kysyin itseltäni, olivatko keinoni aina olleet kaikista parhaat — enkö ollut minäkin työskennellyt tyhjän, viheliäisen arvonimen vuoksi, joka tulisi olemaan hautakirjoitukseni. Tosin täytyy minun tunnustaa, että tuolla ylhäällä asuvan suuren tuomarin edessä minä olen yhtä vähän puhdas kuin kukaan toinenkaan kuolevainen, täynnä puutteita ja turhuutta. Mutta jos vertaan itseäni teihin, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin on minulla jonkinlainen oikeus sanoa teille: minä en ole hiipinyt valtaan sysäämällä edeltäjääni pois tieltäni! Minä en ole pysytellyt pinnalla valheen ja kavaluuden avulla; en ole katalilla juonilla pettänyt kuningastani ja isänmaatani, nauttiakseni vallasta niin kauan kuin mahdollista ja kopeillakseni jonakin tämän maailman mahtavana. Ei, hyvät herrat! Sille sijalle, jossa olen ollut, ovat maailman myrskyt ja valtiollinen välttämättömyys minut nostaneet; minä olen pysynyt sillä sijalla niin kauan kuin minulla on ollut selvä tietoisuus siitä, että olen ollut isänmaalleni hyödyllinen, eikä minua _kukisteta__ siltä sijalta, niinkuin teidät kerran kukistetaan — minä poistun vapaaehtoisesti, kun näen tarkoituksiani väärin selitettävän, voimani murtuneen, ja minä poistun vapaana, vapaiden kansalaisten ympäröimänä miehenä siltä kukkulalta, jolle kohosin taistellessani yksinvaltaa vastaan, joka minun toimestani nostettiin kaikkien hartioilta. Kas siinä, kreiviseni, syy minkätähden kiitän teitä; ja nyt on teidän vapaassa vallassanne menetellä niinkuin hyväksi näette. Tänä päivänä jätän eronhakemukseni.