Kun oli taimilavoista tarpeeksi puhuttu, siirtyi kreivitär taitavasti toiseen puheenaiheeseen. Puutarhan rakennus, sanoi hän, tarvitsisi korjausta kevääksi; sen voisi nyt tehdä samoin tein. Kohtuus vaati, että Bergflykt jo viimeinkin saisi kelvolliset ja lämpimät huoneet. Eihän hänen kävisi laatuun aina olla yksin. Kauniina vuodenaikana oli hänellä kukkasensa; mutta iltana semmoisena kuin tämä toki tuntee jokainen ihminen tarvitsevansa toveria, johon saattaisi ystävyydellä ja luottamuksella turvautua…
— Silloin saa hoidella ikkunaruukkujaan — vastasi puutarhuri viattomasti.
— Niiden hoitoon ei kulu paljonkaan aikaa, — jatkoi kreivitär. — Ja sitten tuntuu Bergflyktistä elämä jälleen yksinäiseltä…
— Pyydän anteeksi, mutta kyllä ruukkujenkin hoito vaatii aikaa, etenkin jos ne sammaltuvat ja lehdille ilmaantuu toukkia, — jatkoi nuori mies, väistymättä hiuskarvaakaan pääasiasta.
— Ester, lapseni, käske laittaa teevettä; ulkona on niin hirveä ilma, ja me tarvitsemme jotakin lämmikettä.
Ester meni. Nyt näki kreivitär hyväksi käydä suoraan asiaan ja virkkoi kursailematta, että ymmärtäväisen ja omistaan elävän miehen, semmoisen kuin Bergflykt oli, pitäisi etsiä itselleen kelpo vaimo.
Tämä oli selvää puhetta. Rehellinen nuori mies punastui vähän ja arveli sitten, ettei se ehkä olisi hulluinta, koska hänen ollessaan ulkona puutarhassa talous oli rappiolla, ja hänen vartioidessaan papuja varpuset söivät hänen herneensä.
— No, mikä estää ystävääni naimasta milloin haluaa?
— Niin, niin, mutta on niitä aina esteitäkin, — arveli puutarhuri. Noita esteitä hän ei tahtonut oikein ilmaista, mutta oli kuitenkin selvää, että hän oli miettinyt asiaa ja pelkäsi saavansa rukkaset.
— Mutta kenties erehdytte, — virkkoi kreivitär. — Kuka kunniallinen tyttö halveksisi noin kelpo miehen tarjousta?