Tyttö suuteli hänen kättänsä.
— Niin, lapseni, — jatkoi kreivitär, — sinulla ei ole tällä hetkellä isääkään, jolta kysyisit neuvoa, ja kuitenkin on tämä sinulle tärkeä hetki, sillä nyt on sinulla tilaisuus korjata kunniasi ja yhtyä kunnon mieheen, joka pyytää sinua omakseen ja jonka vaimona sinusta on Jumalan avulla tuleva onnellinen, kunnioitettu puoliso. Vastaa minulle nyt niinkuin vastaisit äidillesi: mitä arvelet? Suostutko Bergflyktin tarjoukseen ja rupeatko hänen vaimoksensa?
Ester purskahti itkemään, mutta ei vastannut. Kreivitär jatkoi puhettaan, samalla kuin hänen silmiinsä vähitellen ilmaantui se kostea kiilto, joka ennen aikaan oli tehnyt ne niin ihastuttaviksi.
— Älä luule, että tahdon houkutella sinua, lapseni, tai pakottaa sinua antaman suostumustasi, jota kenties vielä kerran katuisit, ellet sitä nyt voi täysin vapaaehtoisesti antaa. Minä näen sydämeesi; minä tiedän, mitä tunteita siellä liikkuu. Minä olen ollut nuori niinkuin sinäkin; minä tunnen ne unelmat, jotka kangastelevat silmissämme tuolla iällä. Ah, lapseni, talvi tulee, jolloin kaikki se paleltuu, mikä on varmaa juurta vailla, ja tämä juuri on, lähinnä uskoa Jumalaan, kunnioitus omaa itseä kohtaan ja täytetyn velvollisuuden tunto. Velvollisuutesi omaa itseäsi kohtaan vaatii, että sovitat nuoruutesi hairahdukset. Sinulla on vanha isä, jonka mielen olet pahoittanut ja loukannut; myöskin hänet olet velvollinen hyvittämään voidaksesi astua hänen eteensä avoimin kasvoin ja sanoa: isä rakas, tässä on tyttärenne taasen ilman tahraa; antakaa hänelle anteeksi, ja kaikki on taas kääntyvä parhain päin, ja teidän kunnianarvoinen harmaa päänne voi murheetonna viimeiseen leposijaansa painua.
Esterin mieli oli murtunut. Hän heittäytyi polvilleen kreivittären eteen ja kuiskasi: — Teidän armonne … hyväntekijäni … tehkää niinkuin tahdotte … te sen paremmin tiedätte … olen valmis teitä tottelemaan!
Kreivitär suuteli häntä otsalle ja nosti hänet hellästi ylös. — Älä itke enää, — sanoi hän. — Minä pyydän uhrausta, mutta tottelemaan en sinua vaadi. Jumala minua varjelkoon tahtomasta sitoa sinua ajattelemattomuudesta annettuun lupaukseen. Määrää itse aika, minkä luulet tarvitsevasi voidaksesi rauhassa miettiä päätöstäsi.
— Ei, teidän armonne, ei, en tahdo miettiä! Minä tottelen heti kohta! — huudahti Ester vähän entiseen kiivaaseen tapaansa.
Kreivitär pudisti tyytymättömänä päätänsä. — Muista — hän sanoi, — että kerran annetun lupauksen tulee olla peruuttamaton! Minä myönnän, että mieleni olisi hyvä, ellei päätöksesi kauan viipyisi, sillä voi tapahtua asioita, jotka … sanalla sanoen, sinun isäsi voi tulla silloinkun vähimmin osaamme häntä odottaa. Mutta minä pyydän sinua, lapseni, mieti ainakin huomiseen asti.
— Ei, ei, — jatkoi Ester niinkuin ennen; — kuka sen sanoo, että minä huomenna olen niinkuin nyt?
Sitten hän kumartui kreivittären korvaan ja kuiskasi: — Minä pelkään omaa itseäni!