Tämä kaikki tuntui kreivittärestä vähän kylmältä. Hän ei huolinut ruveta turhia puhumaan, mutta hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli Esterin tulevaa kohtaloa. Nyt vasta, kun heidän oli iäksi toisistaan erottava, huomasi hän tämän kovanonnen lapsen käyneen hänelle rakkaammaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Heidän välillään oli jotakin hengenheimolaisuutta, joka nyt vasta hänelle selveni: sama hehkuva sielu, sama tarmokas tahto, sama jyrkkä, uljas, itsenäinen luonne. Erotus oli vain eri iän, erilaisen kasvatuksen, erilaisen yhteiskunnallisen aseman; pohja oli sama, sillä se perustui elämänkohtaloihin.
Kreivitär mietti mielessään, pitäisikö hänen olla vaiti vaiko puhua. Mutta kun jäähyväiset oli heitettävä, ja Ester kallistui hänen rintaansa vasten, silloin tuntui hänestä niinkuin hänen eiliset sanansa olisivat toteutuneet ja niinkuin hän olisi äiti, joka lähettää lapsensa tuntemattomia kohtaloita kohti kylmään talvipakkaseen. Hän päätti puhua ja pyysi kahdenkeskistä keskustelua vieraansa kanssa.
Larsson seurasi häntä sivuhuoneeseen. Kreivitär sanoi nyt sillä varovaisuudella, mitä hän katsoi olevan syytä noudattaa, että hän oli velvollinen tekemään tiliä hänen tyttärensä olosta Falkbyssä. Hän oli vastaanottanut Esterin hairahtaneena lapsena, jonka ajattelematonta karkuretkeä puolusti se häväistys, jota hän oli kärsinyt ja ne herjaukset, joita hän Tukholmaan tultuaan pelkäsi. Ester oli tuo nuori puu, jota kenties ei ollut tarpeeksi varovasti hoidettu ja jota pakkanen oli purrut, mutta joka hellästi hoidettaessa taas oli kukoistava ja kantava hyviä hedelmiä. Hänen isänsä olkoon huoletta; kreivitär jätti hänelle hänen tyttärensä kovan koettelemuksen parantamana ja puhdistamana. Kreivitär toivoi siis, että tyttären kaikki hairahdukset oli unohdettu ja täydellisesti anteeksiannettu.
Larsson vastasi yksikantaan olevansa kiitollinen kreivittären suojeluksesta eikä tahtovansa enää muistella tyttärensä hairahdusta, kun hän vain tästälähin osoittaisi hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mikä olisi hänen lapsenvelvollisuutensa.
— No hyvä, — jatkoi kreivitär, innostuen siitä ajatuksesta, että hän vielä voisi tehdä jotakin Esterin onneksi — jos teillä nyt olisi todistus siitä, ettei tyttärenne maine ole vahingoittunut — jos esimerkiksi joku rehellinen mies, joka on hänen arvoisensa, pyytäisi teiltä tytärtänne vaimoksensa — mitä siihen vastaisitte?
Larsson oli vähän aikaa vaiti; epäluulo täytti hänen ylpeän rintansa, ja hän kysyi otsa rypyssä, mitä hänen armonsa tarkoitti.
— Sitä vain, — vastasi kreivitär pelkäämättä, — että minun talossani on eräs nuori, kelpo mies, joka tuntisi itsensä onnelliseksi, jos te antaisitte Esterin hänelle vaimoksi. Puuttuu vain teidän suostumuksenne, ja Esteristä on tuleva arvossa pidetty, kunnioitettu, onnellinen puoliso.
Larsson sai näistä sanoista vahvistusta epäluulolleen. Hän nousi ylös, hänen katsantonsa synkistyi peloittavasti.
— Minun suostumukseni! — huudahti hän. — Jo riittää; nyt ymmärrän kaikki. Nyt tiedän, minkätähden lähetitte poikanne Suomeen, minkätähden hän hiipi sukulaiseni perheeseen Tukholmassa, minkätähden Ester oli häväistävä ja houkuteltava karkaamaan, ja minkätähden hänelle oli hankittava turvapaikka teidän luotanne. Tahdotteko, että sanon minkätähden? Sentähden, että poikanne oli köyhä ja tarvitsi rahojani! Niin, teidän armonne, niin se oli! Minun rahani painoivat sittenkin enemmän kuin koko teidän aatelisylpeytenne, ettekä te hävennyt alentumasta niin syvälle, että kutsuitte porvarin tyttöä tyttäreksenne, jotta poikanne saisi syödä ja mässätä ja kiilloittaa lahonneen vaakunakilpensä halvan kauppiaan vaivalloisesti ansaitsemalla kullalla. Semmoisia te olette, te korkeasukuiset herrat ja rouvat, jotka tätä nykyä vallitsette Ruotsin valtakunnassa. Te ylenkatsotte meitä, ja me kelpaamme tuskin harjaamaan teidän kenkiänne ja kantamaan teidän hameittenne laahuksia; mutta annapas olla, että te tarvitsette meidän kultaamme, kyllä te silloin olette niin armollisia, että pidätte sen hyvänänne ja viette lapsemmekin kaupantekijäisiksi. Minun suostumukseni! Mihinkä sitä tarvittaisiin? En enää ole rikas; olen köyhä, teidän armonne, köyhempi kuin te itse. Peruuttakaa siis sananne. Mitäpä te enää tyttärestäni huolitte, kun ei häntä enää voi kullalla punnita.
— Te ymmärrätte väärin tarkoitukseni, — vastasi kreivitär hämmästyneenä ja suuttuneena hänkin siitä, että hänen vilpitöntä ehdotustansa noin odottamattomalla tavalla tulkittiin.