Mutta Larsson jatkoi vain häntä kuulematta:
— Tahdon sanoa teille jotakin, mitä ette kenties tiedä, tai minkä jo olette unohtanut. Minunkin sukuni on vanha; sen juuret ulottuvat yhtä kauas menneisyyteen kuin Bertelsköldinkin suvun. Ja meidän sukujemme välillä on ollut olemassa vihollisuus aina alusta alkaen sentähden, että toinen on pitänyt sortajain ja toinen sorrettujen puolta. Muistanpa vielä sen ajan, jolloin teidän miehenne isä kerjäten rukoili isääni hänelle armosta myymään muutamia tynnyrejä jyviä, kun koko hänen väkensä oli nälkään kuolemaisillaan. Muistan vielä senkin päivän, jolloin kuusi Larssonia, kaikki nuoria uljaita miehiä, asettautui teidän miehenne komentoon eikä yksikään heistä palannut, sillä se kunnia maksoi heille heidän sydänverensä. Muistan vielä teidän lankonne, tuon katalan juonittelijan, joka nyt on noussut valtakuntaa hallitsemaan; hän se on, joka on turmellut rauhan ja sovinnon maassa, joka kahdesti on häväissyt sukuni tyttäriä ja kohta on tekevä minustakin kerjäläisen. Ja te pyydätte minun suostumustani poikanne ja tyttäreni väliseen avioliittoon!
Vaikka kreivittären arinta kohtaa oli loukattu, oli hän jo ehtinyt rauhoittua.
— Valtiopäivämies Larsson, — sanoi hän ylhäisesti ja arvokkaasti, — olkaa vakuutettu siitä, että minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin minun poikani ja teidän tyttärenne yhtymisestä. Siitä ei koskaan olekaan ollut kysymystä. Tarkoitukseni oli pyytää Esteriä puutarhurini vaimoksi; katson tämän avioliiton molemmille sopivaksi. Ja kun nyt tiedätte tarkoitukseni, niin luulen teidän huomaavan omat arvelunne ainakin liian aikaisiksi.
Larsson jatkoi: — Teidän armollanne on oikeus selittää tarkoituksenne; minä olen kenties liian paljon vanhoja asioita muistellut. Mutta koska minä nyt, niinkuin sanoin, olen köyhä, niin en voi ottaa pitääkseni huolta edes puutarhurinne toimeentulosta, ja sentähden lienee parasta, että lopetamme tämän keskustelumme tähän. Mutta — vielä yksi sana! Koska kuulen, että olemme samaa mieltä lastemme suhteen, mutta kun mahdollisesti voi tapahtua, että heillä olisi oma päänsä heilläkin — niin, ken tietää, kreivitkin voivat joskus ruveta hulluttelemaan — niin luvatkaamme tässä kaikkinäkevän Jumalan edessä, te minulle ja minä teille, ettemme ikipäivinä sanalla tai teolla suostu lastemme yhtymiseen! Älköön kumpikaan meistä horjuko määrätystä tarkoitusperästä. Pysykööt sukumme iäti kahdessa en leirissä, käsi kättä ja sydän sydäntä vastaan, niin ettei mitään pelkurimaista sovintoa meidän välillämme tule syntymään, ennenkuin ajat ovat täytetyt, ja jälkimaailman tuomio on julistettu siitä asiasta, josta molemmat taistelemme.
Ylevämielinen kreivitär Bertelsköld käsitti täydellisesti sen ajatuksen suuruuden, joka oli kätkettynä vanhan porvariskuninkaan perinnölliseen vihaan. Ollen synnyltään ja luonteeltaan ylimys, oli hän yhtä lujasti vakuutettu aatelisvallan olemassaolon oikeudesta kuin Larsson oli kansanvallan, ja hänen yksityiset toivomuksensa olivat sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän katsoi isänmaallensa hyödylliseksi. Hän oli sentähden aikeissa ehdottomasti antaa häneltä vaaditun lupauksen, kun eräs heille molemmille aivan odottamaton tapaus keskeytti hänet.
Salin aukinaisen oven kautta näki hän oman poikansa, jonka hän luuli olevan kaukana Norjassa, seisovan Ester Larssonin vieressä, jota hän piteli kädestä, näyttäen kuulumattomin sanoin kehoittavan häntä rohkeuteen ja toivoon.
— Sinäkö täällä! — huudahti kreivitär, unohtaen kaiken muun ja luullen näkyjä näkevänsä.
— Niin, äitiseni, täällä olen ja parhaaseen aikaan tulin, mistä kiitän teidän kertomustanne eräästä kilpailijasta! — huudahti Kaarle Viktor Bertelsköld iloisesti astuen huoneeseen. — Vasta silloin, kun Norjan tunturit kohottivat korkeat muurinsa meidän välillemme, ja minä seisoin siellä isäni tuntemattomalla, lumisella haudalla — vasta silloin selveni minulle, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman Esterin rakkautta. Valtiopäivämies Larsson! Minä anon nöyrästi ja kunnioittaen tytärtänne omakseni. Äitiseni! Minä pyydän, että sanotte Ester Larssonia tyttäreksenne!
Larsson ja kreivitär katsahtivat toisiinsa. Siinä kohosivat nyt korkeat muurit, paljon korkeammat kuin Norjan tunturit molempia nuoria erottamaan — vuosisatain vihan ja perittyjen ennakkoluulojen kaksinkertaiset vaskiset muurit. Kreivitär ei virkkanut mitään; hän tiesi, millainen vastaus oli odotettavissa toiselta puolen, eikä se jäänytkään tulematta.