Lääkäri tutki hänen silmiään ja vastasi vakavasti: — Se merkitsee, herra kreivi, että te olette sokea!
— Mitä? Sokea? Oletteko hullu, herra! Tosin ovat silmäni olleet heikot, mutta vähän aikaa sitten näin vielä jotenkin hyvin.
— Ei se ole tavallista heikkoutta, herra kreivi; teillä on kaihi silmissänne. Se on vähitellen kehittynyt, ja minä olen jo kauan sitä pelännyt. Teidän mielenne on varmaankin äsken ollut jollakin tavalla kuohuksissa ja se on jouduttanut taudin puhkeamista.
— On — on ollut, — jatkoi kreivi hämmennyksissään ja katkonaisesti. — Tiedättekö, hyvä tohtori — minä satuin kadottamaan jotakin — vähäpätöisen kapineen — joka ei ole kupariäyrin arvoinen — erään isävainajaltani saamani muiston. Semmoinen suututtaa, ja — mutta sanokaa: eihän kestäne kauan, ennenkuin saan näköni jälleen? Kuuletteko, tohtori: minun täytyy saada näköni jälleen, ja saada se pian, pian, sanon minä. Ikäänkuin minulla olisi aikaa odottaa! Luuletteko vihamiesteni minua odottavan?
— Herra kreivi, minä pettäisin teidät, jos uskottelisin teillä olevan toivoa taudissa, jolle lääketiede ei mitään mahda. Kaikki viittaa siihen, että te valitettavasti kaikeksi elinajaksenne olette menettänyt näkönne.
— Mitä, katala puoskari! Ja te rohkenette sanoa sen minulle; ettekö tiedä, että panette henkenne alttiiksi! Tohtori — teidän täytyy antaa minulle näköni takaisin, kuuletteko sen? Tohtori hyvä — te tiedätte, että minä kykenen kuninkaallisesti teidät palkitsemaan. Sanokaa, mitä haluatte? Kunniavirkojako? Arvonimiäkö? Kultaako? Kaikki on teidän, teillä on valta valita, sillä te tiedätte, että Ruotsi odottaa minua. Mutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle näköni. Taivaan pyhät! Hallita valtakuntaa ja olla sokea, sehän on naurettavaa, eikö ole? No, mutta naurakaahan, tohtori: myöntäkää, että se olisi mielettömyyttä, hullutusta!
— Vielä kerran, teidän ylhäisyytenne: käskekää minua mihin hyvänsä, mutta näköänne en voi palauttaa.
Kreivi hypähti ylös nojatuolistaan. — Ah, — huudahti hän, — minut on petetty, minut on petetty! Nuo katalat rohkenevat vastustaa minua ja minä en voi heitä rangaista. Missä on sormukseni? Antakaa minulle sormukseni… Ei, pois, kaikki pois! Te saattaisitte varastaa onneni. Voi aikojani! Voi päiviäni! Halvin palvelijani voi löytää kruunun! Pahin viholliseni voi valloittaa maailman! Ja minä olen sokea, kykenemätön ja sokea! — Nyt muistan, niin se oli: kuninkaan sormusta ei koskaan kadoteta ilman väärää valaa! Ja noin mitätön vala! Enkö ole kalliimpiakin valoja rikkonut! Kuulkaa, ystäväni, jos minulla on yksi ainoakaan ystävä, niin menköön hän sen Flintan lesken luo Falkbyhyn ja luvatkoon hänelle koko omaisuuteni, jos hän hankkii minulle sormukseni takaisin! Mutta hänen täytyy tehdä se pian, muuten olen hukassa, sillä minulla ei ole onnea ei taivaassa eikä maan päällä ilman kuninkaan sormusta!
Ja näin haparoi ja raivosi tämä onneton yhä edelleen sillaikaa, kun läsnäolijat peloissaan siirtyivät pois ja hattujen päämiehet jo kuiskailivat keskenään, että tässä ei auttanut enää mikään, valta oli heti paikalla tarjottava Gyllenborgille.
Silloin astui sisään mustiinpuettu olento, joka oli lempeä kuin enkeli, läheni kukistunutta valtiomiestä, talutti hänet nojatuoliin ja kuiskasi: — Torsten, tunnetko minut?