— Ebba! — huudahti Bertelsköld, kovasti puristaen kreivittären kättä.
— Voitko vielä kerran antaa minulle sormukseni takaisin?
— En, — sanoi kreivitär. — Mutta rukoilkaamme, että voisin antaa sinulle Jumalasi takaisin! Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaa ja kuitenkin saa sielullensa vahingon?
37. PUOLITOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN.
Eräänä päivänä syyskuussa vuonna 1740 oli syksyn ensimmäistä pakkasyötä seurannut kaunis päiväpaisteinen aamu. Nopeasti astuen palasi eräs nuori tyttö Vaasan ulkopuolella olevilta puutarhoilta kaupunkiin. Hän kantoi kummassakin kädessään vasua, joista toinen oli täynnä nauriita, toinen kupukaalia, ja päässä hänellä oli raitainen villahuivi, vähän otsalle vedettynä, ikäänkuin hän olisi tahtonut peittää kauniita mustia silmiään ja mustaa tukkaansa. Astuessaan Korsholman ohi loi hän ikäänkuin vanhasta tottumuksesta pikaisen silmäyksen valleille, mutta jatkoi vaellustaan ja poikkesi valtakadulta erääseen vähäpätöiseen kujaan, josta hän pistäytyi vanhaan, matalaan ja vähäpätöiseen taloon. Siellä hän laski vasunsa tupaan, joka myös oli keittiö, ja sanoi eräälle vanhemmalle naiselle, joka juuri asetti pataa tulelle:
— Tiedätkö, että tänään on minulla ollut oikein hyvä onni. Kauniimpia nauriita ja komeampia kaaleja et saa mistään, Veronika! Parempia ei ole maistraatillakaan. Sano, luuletko saavani puhutella isää?
— Hän istuu Grenmanin kanssa tuolla kamarissa kauppa-asioita päättämässä. Luulen, että hän aikoo avata puodin tämän kujan varrelle. Voi, Ester, Ester, kun isä toki muuttaisi Blomin luo, joka otti hänen ison kartanonsa viime keväänä, kun meidän täytyi myydä melkein kaikki, mitä meillä oli, ja muuttaa tähän vanhaan hökkeliin! Sensijaan, että taistelee köyhyyden ja huolien kanssa, voisi isä vielä elää varakkaana vanhoilla päivillään, eikä sinun, Ester-parka, tarvitsisi kulkea penikulmaa joka päivä ostoksilla kylissä.
— Elää toisten armoilla, vai kuinka? — vastasi Ester ylpeästi. — Ei, sisareni, ennenkuin kerjäämme leipämme itaralta langoltamme, joka huusi itselleen isän parhaat tavarat polkuhinnasta, ennen lähdemme Isokyröön ja anomme suojaa päämme päälle unkarilaiselta orpanaltamme, joka vei sen palan suustamme. Se voisi käydä hyvin kyllä päinsä, — lisäsi Ester naurahtaen; — onhan hän kosinut minua.
— Mutta ethän toki aikone ottaa miestä, joka on puoleksi turkkilainen? — muistutti Veronika hämmästyen.
— Aion kyllä, sittenkun olen oikein hyvästi unohtanut sen toisen, mutta kun se ei tulle minun elinaikanani tapahtumaan, niin saa Istvan — eli Penna, niinkuin ne nyt häntä nimittävät — hakea emännän mistä tahtoo Perttilän taloon. Maltas, minä vähän raotan isän kamarin ovea.
Näin sanottuaan avasi Ester hiljaa tämän talon ainoan sivuhuoneen oven ja tirkisti sisään. Kamarissa istui maalaamattomalla tuolilla, ja yhtä yksinkertaisen pöydän ääressä tuo vanha, varansa ja arvonsa menettänyt porvariskuningas, hänestä eriämättömän, kovinakin päivinä uskollisena pysyneen palvelijansa, vanhan Grenmanin kanssa tuumimassa, miten taas pääsisi uusiin varoihin. Larsson oli vanhentunut, ja onnettomuus oli köyristänyt hänen jäykkää niskaansa; mutta samalla kuin hänen harmaat silmänsä näyttivät tunkevan läpi aikojen, mietti hänen kekseliäs päänsä yhä edelleen, niinkuin ennenkin, parhaita keinoja, miten aikaa ja olosuhteita olisi edullisimmin hyväksi käytettävä.