— Sen sanon sinulle, Grenman, — virkkoi hän, — että joka tahtoo olla mukana silloin, kun puuroa sataa, pitäköön kauhan aikanaan valmiina. Se, että tässä sota syttyy, ennenkuin tulevan vuoden kuhilaat korjataan, on yhtä varmaa kuin se, ettei itä lakkaa tuulemasta ennenkuin sataa. Mutta Blom ja muut perustavat laskunsa kauniisiin ilmoihin. Sen sanon sinulle, Grenman, että ryöppy tästä vielä nousee ja ennen kahden vuoden kuluttua maksaa tynnyri suoloja kaksi tynnyriä rukiita, ja Venäjän hamppua on vain hirsipuissa. Meidän täytyy saada rahaa ja koota varastoon.

Kirjanpitäjä pudisti syvään huoaten harmaata päätänsä. Hän ei tahtonut tunnustaa, että luotto oli loppunut.

Kauppatuumistaan innostuneena jatkoi Larsson: — Minä kirjoitan Tukholmaan: hollantilaisten täytyy toki kerran antaa vahingonkorvaus ryöstetyistä laivoistamme. Entiset talonpoikani antavat minulle tervansa ja rukiinsa velkakaupalla. Jos ei se menesty, niin minä vannehdin saaveja, sinä kiskot päreitä, poikani hakkaavat halkoja, ja tyttäreni kutovat sukkaa. Rahaa, Grenman, rahaa meidän täytyy saada suoloihin ja hamppuihin. Tulevana kesänä hakkaamme kamarin ikkunan oveksi ja teemme kauppapuodin.

— Sepä joltakin näyttäisi, — nyökäytti Ester päätänsä ovesta: — Te saaveja vannehtimaan! Ei, isäni, minä annan teille paremman neuvon. Huomenna olette te valtiopäivämies, ja valtiopäivämiehellä on aina luottoa.

— Sen asian laita on niin ja näin, — sanoi vanhus naurahtaen. Huolimatta kaikista kovista kohtaloista näkyi heissä vielä jälkiä heikosta isästä ja hemmoitellusta lapsesta.

— Uskokaa pois, — jatkoi Ester. — Kuulin sanottavan, että täällä on suuri puolue, joka äänestää isää sentähden, että toiset äänestävät Blomia.

— Mene tiehesi! Äläpäs — tulehan ensin tänne, että saan syleillä sinua, surunlapseni, josta kumminkin tuli viimeinen iloni tässä maailmassa! Kas niin, nyt saat mennä. Ja sentähden, Grenman, minä ajattelen niin, että annamme kolmentuhannen talarin vekselin Merlades & Pojille Cadiziin ja tilaamme suolat Fribergin & Winkelmanin välityksellä Tukholmasta.

— Mutta se ei käy päinsä, ei käy päinsä, — vaikeroi kirjanpitäjä tuskissaan, kun hänen luultavasti ensi kerran elämässään täytyi sanoa isäntäänsä vastaan.

— Eikö käy päinsä? Minkätähden ei?

— Sentähden, että — änkytti Grenman, kun ei muukaan auttanut, — sentähden, ettei meillä ole mitään luottoa! Tervat, jyvät, kaikki menevät Blomille, ohi porttimme, ja jos kysyn, mitä tynnyri maksaa, ovat he ylpeän näköisiä ja vastaavat: rahaa. — Kolmetuhatta talaria! Eikä meillä ole kolmeakymmentäkään!