— Den Teufel marschiren in lunta poron, — huudahti kömpelö kersantti, joka vaivoin seurasi toisia. — Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!
Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat, jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään vastustella.
Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon! Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin tavallisesti.
Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta, että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan. Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen seikkailu.
6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.
Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.
Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan, ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai Ruotsiin viety.
Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.
Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava. Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä, mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen hillittömien intohimojen uhriksi.
Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v. 1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta, valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan; talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua, hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä, niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana. He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla; jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."