Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa, joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä koetuksen hyvänsä.
Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa, joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi. Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.
— Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, — huusivat muutamat äänekkäimmät. — Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä, Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen. Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois korjailemassa.
Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät pikemmin sääliä kuin pelkoa. — Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! — kiljuivat pojat riemuiten. — Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille. — Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.
— Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! — huusi väkijoukko vihoissaan.
— Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den esivalta muss man respektiren! — puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.
— Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! — hälisi väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden tunnettu haukkumanimellä Purkki.
— Es lebe Carolus! — huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään lailliselle esivallalle.
— Tukkikaa sen Purkin suu! — huusivat muutamat. — Mitä Carolusta hän huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?
— Hän lihoi liiaksi maistraatissa — vastasivat toiset; — sentähden tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi kersantiksi.