— Jach ei olla sergeant! — kiljasi pormestari. — Jach olla den ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen Fridericus! Durchaus!
— Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, — virkkoi eräs vanha porvari. — Hän joi kotona ja kuorsasi maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan, niin kyllä hän muillekin tarjosi.
— Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka kalastaja.
— Immer den esivalta respektiren! — vastasi pormestari. — Eilen tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
— Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! — huusivat taas etempänä seisovat.
— Hiljaa! — sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui meluavan väkijoukon keskelle. — Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini toistaiseksi.
— Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, — huudettiin nyt joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat olivat hyvässä tallessa.
7. LARSSONIN PERHE.
Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen kadonnutta isäänsä.
Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v. 1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan, ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa; mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa 100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies, joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia, jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.