— No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli
Tuomas Larssonia?
— Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier — mit Erlaubniss, maljasi — und so, paff, drei Hundsfotten in den alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht, nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so verdammt froh war sie.
— Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?
— Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks, kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj! Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel verdienen — eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort, aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein wenig besoffen — halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war putzwech..
Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.
Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset silmät ja solakan sorean vartalon.
Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään; yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti kaikki paikoilleen.
— Ruokaluku! — sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken tullutta.
Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi arkana ja äänetönnä oven suussa.
Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet, sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.