— Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, — sanoi hän, — täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia vastaan.
— Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi, — vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.
— Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.
Minä tahdon tietää, minkätähden sinä karkasit.
— Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi, minun täytyi paeta!
— Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.
— Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille, kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut pois huoneestanne?
— En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa; etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.
— Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En voi, minä en voi nyt!
— Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, milloin ja missä vain hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää yötä!
Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.