Elias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut, ymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin, pisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut sotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla tavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi Heikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman Mariaa.
Nyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa kokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi sentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei kokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta Eliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen taloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. — Lainaa minulle hevosesi, Simuna, — sanoi hän, — ja jos en tule takaisin, niin ota tämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat suurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.
Simuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa ennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia tähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman takaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan; niitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta jos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä harvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi ja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin hevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan nahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.
Muutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa Lohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen ja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa tyynessä, kylmässä kevätyössä.
10. SISSI AJAA SAALISTAAN.
Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi, koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.
Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.
Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei vastausta tullut, huutaa: — Kruunun nimessä!
Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti kysyen: — Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?
— Minä olen maaherran sanansaattaja, — vastasi Elias sukkelasti, — ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän jäitse pohjoiseen päin.