Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi haukotellen: — Kuka herra?
— Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.
— Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata mokomiin kysymyksiin, — vastasi renki äreästi ja paiskasi portin kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.
Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki. Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino juolahti hänelle mieleen. — Varo, Matti, — sanoi hän, — etten katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne maaherran kanssa. — Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana, sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.
— No, — jatkoi Elias portin takaa, — tahdotko hyvällä sanoa minulle, mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?
— He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä myöten menneen Flatanabbaan päin, — vastasi renki melkoista sävyisemmin. — Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?
— En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!
Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla Pietarsaaren majatalon pihalle.
Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen, jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin marraskuun 30. päivänä 1714.
Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai ovea yön aikana.