— Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat jäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja yhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi tulla mokomilla korteilla.
Koulumestari jatkoi: — Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa huomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718 lausumat sanat: "Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" Pane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli niin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän olisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne pannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja viimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt veli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?
— Minäkö? — toisti Svanholm mielissään ja hämillään.
— Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi vastannut?
— Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa kuunnella akkain lörpötyksiä?
— Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen sanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen käyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa läpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion Kaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka maineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?
— Tuli ja leimaus! — karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja närkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä kaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain partaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa ainoastaan sanat "kynäsankari", "kirjatoukka", "ihmisiä, jotka eivät edes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia, saatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!"
Lukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä, jos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa postimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen Anna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen, sillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme "jälkijoukon kinttuja kutkutteli" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa koulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen vilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat ja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat ottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että samaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt pohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää niin kauan kuin "Teiri-kuningas" ja "Ruununvouti" taistelevat Ruotsin historian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot ovat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin "Axel" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella, jotka runoilijan kanssa ajattelivat:
"Tuot' aikaa minä rakastan, mi kunniata Kaarlen kantaa; se mielenrauhan, ilon antaa, ja maine sill' on voittajan."
Myöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja hyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle XII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli karoliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin kun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta. Välskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän huomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja isoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa johonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva hevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.