— Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! — huudahti viimein isoäiti, koroittaen ääntänsä, — kaatuiko Kaarle XII todellakin salamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista edellisen kertomuksen lauseista?
Kaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa ei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä useat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen häntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina kernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit, jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate; Romuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa kasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin luona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf ammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut norjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?
— Niin se on, — vastasi isoäiti. — Yksinkertaisinta asiaa on aina vaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen uskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella vihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen sotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa "liitto Euroopan yhdistyneiden valtain välillä", ennenkuin saadaan särkymään ruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..
— Ruukku? — toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. — Kaarle
XII:sta ruukkuko!
— Ruukku taikka ämpäri, samapa se, — vastasi isoäiti. — Serkkuni olkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän kaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän kaatunut paljon aikaisemmin.
— Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin kaikki kaatui hänen kanssaan, — muistutti välskäri vakavasti.
— Älkäämme enää siitä kiistelkö, — jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä siitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen pahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen vähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista kauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu mutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon norjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen majurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin ihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia seikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen saattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo miehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä Kaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!
— Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? — kysyi pieni Jonathan, joka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla kädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen täydellisyyden korkein huippu.
— Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja kylmemmiksi sydämiltään, — vastasi Anna Sofia ivallisesti. — Ennen maailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden aikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja Lapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän pitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.
— Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut, höyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset lienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, — muistutti välskäri. — Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea paljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain siinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin enemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta alkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä voimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä ylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa miehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.