— Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! — huusi vihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä, huolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen heidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä käyttää.
— Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi! — kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.
Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.
— Mitä tämä merkitsee? — huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas, joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.
— Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! — kiljui pormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: — packe din väg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den kivekäs!
— Maria! Mihinkä on Maria viety? — jupisi sissi voimatta ajatella mitään muuta kuin kadonneen pelastusta.
— So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach
Stockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei
Munsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch
eingeschlagen! Links um![6]
— Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! — huusi Elias. — He menivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin mielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.
11. VALTIOVIISAS JA HÄNEN OMATUNTONSA.
Presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld istui eräänä aamuna huhtikuun alkupuolella v. 1722 kauniissa työhuoneessaan Tukholmassa, huolettomasti kuunnellen anomuksia ja muita asioita, joista hänen sihteerinsä saapuneiden kirjeiden mukaan lyhyesti esitti pääkohdat. Tämä hieno, erinomaisen huolellisesti puettu kreivi, kaikkien muodin sääntöjen mukaan käherrettyine tekotukkineen, kirjailtuine, mustasta sametista tehtyine yönuttuineen, jossa oli avarat hihat ja isot hihansuut, lyhyine, ruumiinmukaisine keltaisine housuineen, silkkisukkineen ja komeasti kirjattuine tohveleineen, istui huolettomasti selkäkenossa nojatuolissaan, virkahtaen vain silloin tällöin muutamia oraakkelimaisia sanoja vastaukseksi palvelijan kysyviin esityksiin. Joskus vain liikkui miltei huomaamaton ivallinen hymy hänen älykkäillä, mutta salaperäisillä kasvoillaan, ilmaisten sitä kenties teeskenneltyä ylenkatsetta, millä hän näki hyväksi kohdella niitä, jotka jossakin asiassa etsivät hänen suojelustansa.