— En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja nyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä kepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini. Te vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.
Hyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä edelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen miten tahtoi.
Samassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun puettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.
Kreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta esiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti kohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän, yhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä niin arvokas suomalainen tuttava.
Kauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti, että maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli tullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston asiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen helpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen ylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne — ja nyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti esittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä Suomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja — ehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa köyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.
Kreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja osanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan vastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston anomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa mukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä ja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten menestystä j.n.e., j.n.e.
Ankara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on tapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli olemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi. Se oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.
— Epäilemättä, — vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. — Jos Larsson on jättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on katsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä menestyksestänne.
— Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, — vastasi Larsson jurosti. — Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin perheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.
— Veljenne tyttären, pikku Marianko?