— Se on arveluttava juttu, — sanoi majuri; — meillä on nyt rauha, poikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle tytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden, että on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni ole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua vankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin nimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä ratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.
— Eläköön Kaarle-kuningas! — huudahti Elias hattuaan pyöräyttäen.
— Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, — oikaisi Burchard. —
Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
Matkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen seutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut kiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun läheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella. Kaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja Johannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän turvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan aikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat muut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista palannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja sen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu rakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja vihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein kokonaan katoamaan.
Matkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen levähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt tuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina vähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset. Sieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella, vaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa metsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin neuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä, että terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.
Vihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät matkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon paisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin toukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit matkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen ja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta vielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo silloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä Meelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.
Tottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä meni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa erään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille jättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä koskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan kaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän ottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia. Larsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon itkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli mennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä palatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse pannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli nyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär oli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja levottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti sanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat palvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen kasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen hypännyt.
— Mitäpä se auttaisi? — sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään muita viisaammaksi. — Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi jäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa oppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin vanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja toi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä ei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni Sparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että kreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä veisi hänet hornaan.
— Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? — kysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha lörpöttelijä palasiksi.
— Ei se niin varmaa ole, — sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei koskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. — Samana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä ohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.