PORVARISKUNINGAS.
— Mihinkä viimeksi lopetimme? — kysyi vanha isoäiti, kun tavallinen seura taas oli koolla eräänä iltana joulun ja uudenvuoden välillä. Juhla oli tuonut niin paljon huolia, että toimeliaalle talonemännälle on suotava anteeksi, jos hän oli unohtanut menneet asiat nykyisten tähden.
— Kun kivekäs poltti venäläisen kaleerin, — vastasi pikku Jonathan nopeasti, mutta vain puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen, sillä kuri oli ankara, ja lapset tohtivat harvoin avata suutaan vanhempain ihmisten läsnäollessa, ellei heiltä suorastaan jotakin kysytty.
— Muistelen kertomuksen loppuneen Uudenkaupungin rauhaan, jolloin ihmiset tulivat taas järkiinsä, — vastasi koulumestari, vetäen hänelle ominaisella arvokkuudella siniraitaisen nuuskanenäliinansa taskustaan.
— Suokaa anteeksi, se loppui Rihtniemelle tehtyyn sotaretkeen ja tappeluun Gärdingen luona, — puuttui puheeseen postimestari, kapteeni Svanholm, joka kernaasti muisteli kaikkea, mikä vain vähänkin vivahti sodalle.
Mutta Anna Sofian huomio oli kiintynyt lempeämpiin tapahtumiin. — Eikö isoäiti muista erämaiden kevättä? — huudahti hän. — Olivathan kuningas ja kuningatar Elias Pietarinpojan ja Maria Larssonin häissä, ja sitten näimme nämä eräänä iltana Lohilahden talossa, kun vanha Tuomas palasi vaelluksiltaan Venäjältä.
— Nyt muistan sen, — vastasi isoäiti. — Olipa hyvä, että kerrankin toki tuli oikeat häät. Paha vain, että niin harvinaisesta tilaisuudesta noin vaillinaisesti mainittiin. Minä odotin perinpohjaista kertomusta häistä: kuinka siellä kaikki kävi, miten morsian oli puettu, mitä vierailla oli yllään ja mitä siellä oli ruokana. Se on toki jotakin, mitä voi ymmärtää ja johon käy käsin koskeminen. Mutta jos tuo tai tämä korkea herra, presidentti tai kuningas, on harjoittanut sitä tai tätä konnuutta pettääkseen kunniallisia ihmisiä, niin se liikuttaa meitä kauhean vähän, varsinkin kun asia kerrotaan vain kautta rantain. Täytyy tunnustaa, etten koskaan ole menestynyt Torsten Bertelsköldin parissa; viekas hän oli jo poikana, ja yhä pahempi tuli hänestä vanhempana. Mutta presidentiksi päästyään hän on vallan sietämätön. Hyi, mokomaa tunnotonta miestä!
— Kun kaikki punnitaan oikealla mitallaan, ei hän kenties ollut parempi eikä pahempi kuin koko sen ajan valtiotaito, — vastasi välskäri sävyisästi. — Minkätähden maailma ällisteli Kaarle XII:ta? Eipä suinkaan ainoastaan hänen urotekojensa, vaan yhtä paljon hänen rehellisyytensä tähden, joka sai hänet hyökkäämään suin päin seinään. Sillä valtioiden kesken hyväksyttiin muuten aina se periaate, että kavalin petturi oli suurin mestari; eikä ollut olemassa yhtään petosta, mikä ei silloin saanut valtiollisen viisauden nimeä, kun vain naapurilta oli jotakin anastettava. Myönnän kyllä, että meidänkin aikamme valtiotaito hiljaisuudessa voi olla samaa mieltä — niin siltäpä tosiaankin näyttää: kaksisataa vuotta on oppi kansainvälisestä oikeudesta ollut paperille kirjoitettuna, ja yhtäkaikki valtiot vieläkin elävät luonnontilassa, niin että mies se, joka voi kaapata runsaimman saaliin joko kavaluudella tai väkivallalla. Mutta erotus on siinä, että nyt on olemassa yleinen mielipide, oikeudentunto, joka kiroo petollisuuden ja usein yhdellä henkäyksellä pyyhkäisee hämähäkinverkot pois. Ja sentähden petollisuus ei nyt enää julkene koristelemattomana esiintyä: se ei rohkene enää esiintyä periaatteena; se ei tohdi enää saarnata sitä oppia, jota Kaarle Kustaa Tessin tahtoi istuttaa Kustaa III:een, tämän vielä ollessa lapsi, että näet "hyve on sekoitus hyvää ja pahaa", aina asianhaarain mukaan. Muistettava on, että Tessin oli Arvid Hornin jälkeen sen ajan Ruotsin suurin valtiomies ja maineeltaan loistava nero, mikä hän kyllä olikin, eikä muutenkaan mikään huono mies.
— Katinkultaa — väärää kultausta — miekaton tuppi! — jupisi kapteeni riemuiten. Svanholm vihasi koko sydämensä pohjasta kaikkea valtioviisautta.
— Kutakin asiaa arvosteltakoon ansionsa mukaan, — tarttui koulumestari puheeseen vähän kiivastuneena. — Ilman älykkäitä miehiä me kaikki olisimme taivasalla. Muistelenpa, että seitsemännenkintoista sataluvun valtiomiesten tapana oli vedota yleiseen mielipiteeseen.