— Yksitoista lasta! Yksitoista lasta! — jatkoi vanhus, silminnähtävästi yhden ainoan ajatuksen valtaamana. — Kahdeksan poikaa! Pitkiä, reippaita, vahvoja, kaikki kuutta jalkaa ja kolmea tuumaa, paitsi nuorinta! Benjamin-raukkani — vanhuuteni ilo — oli kolmea tuumaa lyhyempi. Seitsemän on kaatunut; kuusi otti Bertelsköld; olette kenties kuulleet? — Ilmajoella — talvella — suksilla — kaikki kuusi yhtenä aamuna; se on jo vanha asia. Seitsemännen otti kuningas mukaansa Norjaan; senkin olette kai kuulleet; se tapahtui jouluyönä; yksin vuoretkin värisivät vilusta; poikaparka ei ollut kiveä kovempi. Entä Benjamin sitten; olisittepa nähneet Benjaminin, hän oli niin lempeäkasvoinen kuin tuossa tuo nuori nainen; niin, hän itkenee nyt silmänsä punaisiksi. Me korjasimme eräänä päivänä maahan tallattua ruistamme; silloin tulivat kasakat ja nostivat pienen Benjaminin hevosen selkään… Siitä päivästä alkaen en enää uskonut Jumalaan.
— Mutta, — sanoi Elias yht'äkkiä, nähdessään Marian painavan kasvonsa käsiinsä, — kuka te olette, vanhus, joka olette niin paljon menettänyt ja syytätte siitä laupiasta Jumalaa?
Vanhus jatkoi kysymystä kuulematta: — Minä juoksin ratsastajain perässä niin kauan kuin jaksoin — päivän — kaksi päivää — viikoittain — kuukausittain: en tiennyt viimein, missä olinkaan. Venäjällä minä jo olin, jossa ei kukaan minua ymmärtänyt. He näkivät minun menehtyvän, ja he antoivat minulle leipää. Minä sanoin heille: antakaa minulle viimeinen, ainoa poikani takaisin! Jaakopilla oli vielä yksitoista poikaa, kun nämä veivät hänelle Joosefin verisen paidan, ja kuitenkin raastoi hän vaatteensa rikki ja ripotti tuhkaa päähänsä. Minulla ei ole yhtään, ei yhtään! Mutta he eivät ymmärtäneet minua. Sitten en osannut takaisin — kerjäten pääsin eteenpäin, yksinäni köyhänä kuljeksien … ja kuitenkin oli minulla neljä isoa maatilaa… olihan minulla yksitoista lasta. Mutta eipä Jumalaa olekaan! Jos Jumala olisi, olisi hän jo ammoin minua armahtanut.
— Tiedättekö niin varmaan, ettei hän tee sitä nyt, vaikka sokeudessanne ja murheessanne kiellätte hänet. Olihan teillä kolme tytärtäkin?
— Kolme tytärtä … kaikki kauniita kuin päivän valo … ja nuorin niistä oli, lähinnä Benjaminiani, kaunein ja armahin heistä kaikista. Mutta he ovat kaikki jättäneet minut, kaikki unohtaneet minut; ja enhän tiedä, onko heistä enää yhtään näillä ilmoilla?
Ukon näin puhuessa oli Maria hiljaa hiipinyt hänen lavitsansa taa ja halasi häntä nyt kuumin kyynelin. — Ettekö enää tunnekaan minua, isä kulta? kuiskasi hän nyyhkien hänen rinnoillaan. — Minähän olen teidän oma pikku Marianne, joka vielä olin lapsi, kun lähetitte meidät Ruotsiin, ja sentähden en heti tuntenut teitä isäkseni. Voi, kuinka olen teitä etsinyt, isä parka! Mutta nyt ette saakaan enää lähteä luotamme, nyt tulette meille asumaan; nyt tulette taas uskomaan, että on Jumala!
Vanhus katseli häntä jäykkänä ja liikkumatonna. Hän oli kokenut niin kovia kohtaloita, että hän oli miltei unohtanut, mitä ilo onkaan. Mutta nyt suli hänen sydämensä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen tuota ihanaa, kukoistavaa tytärtä, ikäänkuin varmistuakseen siitä, ettei koko tämä kohtaus ollut vain unelma muinaisilta ajoilta. Kenties oli hän usein ennen, vaeltaessaan yksinäisenä ja köyhänä tuolla vieraassa maassa, nähnyt tämän kohtauksen unissaan, ja se oli kadonnut, jättääkseen hänet kahta yksinäisemmäksi köyhyyteen ja murheisiin. Nyt se ei enää kadonnut, nyt oli hän yht'äkkiä rikas jälleen, ja vavisten nousi hän lavitsalta, samalla sekä onnellisena että nöyryytettynä, polvistuakseen ja kunnioittaakseen Jumalaa, jonka hän vast'ikään oli kieltänyt.
— Jaakopin Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja häntä, jota rakastat! — kuiskasi hän. — Niinkuin minä nyt tässä seison, niin seisoo koko meidän Suomenmaamme tänä kevännä, ja on menettänyt kymmenen lasta yhdestätoista; mutta löydettyänsä yhdennentoista, tuntee se taas olevansa onnellinen ja rikas niinkuin ei koskaan olisi iloaan kadottanut. Tule, lapseni, on liian ahdasta täällä tuvassa. Katselkaamme, kuinka Jumalan armon aurinko laskee valossa ja nousee laupeudessa!
Ja he menivät ihmeellisin tuntein ulos keväisen illan ilmaan — tuon keväisen illan, jolloin niin monet itkettyneet silmät Suomessa turhaan etsivät omaisia, mutta jolloin myöskin niin monet erotetut sydämet jälleen sykkivät voimakkaasti toisiaan vasten. Aurinko meni mailleen niemen kuusien taa, kullaten lahden tyyntä pintaa; ruisrääkkä narisi vainiolla; rauhallisten tervahautain ja kytömaiden savu kietoi vaippaansa taivaanrannan; etäältä kuului taas paimentytön laulu ja haasta kellojen kalke — kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.