Ja nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja hädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista kevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722. Kevät oli myöhäinen, mutta tuli äkkiä, niin että puut muutamissa päivissä puhkesivat lehteen. Ei milloinkaan ole mitään kevättä Suomessa niin oudoin tuntein vastaan otettu. Palaavista pakolaisista tuntui niinkuin he nyt lähtisivät uutta elämää elämään. Kaikki heidän ympärillään näytti niin oudolta. Alussa, lumen sulaessa, he surullisin tuntein katselivat entisten kotiensa soraläjiä, metsittyneitä vainioitaan ja metsää, joka oli kasvanut tiheäksi kyläin entisille paikoille, umpeen sortuneita kaivoja, lahonneita aitoja ja ovettomia, ikkunattomia kirkkoja. Mutta kun ruoho alkoi vihannoida ja puut lehteä tehdä ja järvien sinisten aaltojen loiske taas alkoi kuulua heidän ympärillään, näytti heistä maa kaikessa autiudessaan niin sanomattoman ihanalta, etteivät he ikinä ennen olleet sen vertaista missään nähneet. Olihan tämä kumminkin heidän oma armas maansa, heidän lapsuutensa rakas seutu, eikä heidän enää tarvinnut, niinkuin muinoin Baabelin juutalaisten, ripustaa harppujaan pajupuihin tuntemattomalle rannalle ja kyynelillään kostuttaa muukalaisen armoleipää. Vähätpä siitä, että paljon puutetta ja monia murheita vielä oli edessä, ennenkuin he voivat saada uuden asuinpaikkansa kuntoon ja odottaa elonsatoa, jonka kylvökin vielä oli tekemättä! He tekivät nyt työtä ilolla ja innolla, sillä he tekivät sitä uutta kotia ja parempaa aikaa varten; sillä olihan heillä taas isänmaa ja tulevaisuus, joita varten kannatti elää.

Eräänä kesäkuun iltana, kun koivut äsken auenneine viheriäisine hiirenkorvineen katselivat kuvaansa kirkkaan Lohilahden pinnasta, nähtiin erään ennen muinoin kookkaan, mutta nyt suruista ja vanhuudesta kumarruksissa olevan harmaapään verkalleen vaeltavan maantietä, joka Uudestakaarlepyystä vie etelään päin Vaasaan. Tultuaan talon uuden ja valkoisen aidan niin ikään uudelle veräjälle, istahti hän kivelle levähtämään. Tien vasemmalla puolella oli vasta rakennettu talo, jonka haassa kaksi lehmää ahnaasti jyrsi vielä lyhyttä nurmea. Mies ja nainen kuokkivat ahkerasti pientä peltotilkkua. Oikealla puolen tietä oli lahti, ja sen rannassa rakensi toinen mies pienoista alusta, sillaikaa kun nuori nainen vähän matkan päässä hänestä keritsi muutamia uhkeita, tuuheaturkkisia lampaita. Ilta oli kirkas, tyyni ja lauhkea; koko luonto näytti myhäilevän rauhaa niinkuin olisivat ihmisten uudet toiveet kahta ihanampina kuvastuneet sen armaista äidinkasvoista. Vanhus näkyi olevan kahdella päällä, mennäkö edemmä vaiko asettua tähän yöksi, sillä vaellus oli nähtävästi häntä väsyttänyt.

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt päätöksensä, olivat rannassa olevat mies ja nainen lopettaneet työnsä ja palasivat nyt tien poikki taloon. Nähtyään ukon kivellä lepäävän, he pyysivät häntä ystävällisesti yöksi taloon. Jäykästi päätään nyökäytettyään ja kiittämättä näin tavallisesta vieraanvaraisuudesta seurasi hän sitten heitä taloon.

Heidän sisään astuessaan olivat vanhat tuttavamme, Heikki ja Riitta, myöskin palanneet kuokkamaalta, ja yksinkertainen illallinen oli pian valmiina pöydällä. Elias Pietarinpojalla ja hänen nuorella vaimollaan Marialla — sillä nämähän ne olivat rannassa työssä olleet — oli muuten jonkinlainen kunniasija pöydässä lähinnä Heikin appi-isää; Heikki ja hänen vaimonsa olivat pakottaneet heidät siihen, sittenkun Elias nyt oli ostanut koko tilan. Mutta tällä kertaa annettiin kunniasija maantieltä tulleelle harmaapäälle, joka kursailematta sen omistikin. Aikakauden kaunis tapa vaati, että vanhuksia tällä tavoin kunnioitettiin.

Kun vanhus ruokalukua luettaessa otti karvaisen talvilakin päästään, samassa paljastaen kaljun otsansa ja aaveentapaiset, harmaapartaiset kasvonsa, kalpeni Maria äkkiä, mutta tointui jälleen ja kuunteli nyt kiinteällä tarkkuudella miesten puhetta.

— Tänään olemme tehneet koko paljon työtä, — sanoi Elias Heikille. Sinulla ja Riitalla on hernemaa valmiina, ja minä olen pannut kaaripuut pieneen purteeni, joka ennen syksyä on tuova meille, mitä tarvitsemme, Tukholmasta. Purren nimeksi pannaan Maija; kaikilla Maijoilla on hyvä onni, — lisäsi hän, ihastunein silmin katsahtaen kauniiseen vaimoonsa.

— Ja kaikilla Riitoilla samaten, — vastasi Heikki myhäillen. — Kyllä täällä, vaariseni, on raatamista syksyyn mennessä. Ohrapellon olen nyt saanut kylvetyksi, ja hernemaan kylvämme huomenna, mutta ruispelto antaa meille työtä koko kesäksi, ja sitten saamme odottaa viljaa syksystä vielä vuoden. Tänä talvena olemme syöneet enimmäkseen pettua, mutta Eliaksen ja Marian tultua Tukholmasta kotiin, armollisen kuningattaremme antamin apurahoin, on meillä ollut selvä leipä, niinkuin näette. Hän on nyt isäntä, näettekö, ja minä vain lampuoti, mutta kun hänellä vielä on vanhat tapansa ja hänen mielensä palaa ulapoille aukeille, niin minä hoidan maanviljelystä, kunnes saan toisen tilan. Eikä ole Mariakaan kovin ylpeä istuakseen pöydässä meidän kanssamme, vaikka on käynyt oppia kreivittären luona ja pitänyt häitänsä kuninkaan ja kuningattaren armollisesti läsnäollessa. Meillä on kauhean armollinen kuningas tätä nykyä, ja kuningatar, se kuuluu loistavan kuin messinkiviulu juhannuskokolla.

— Kyllä tässä nyt eteenpäin mennään, jos Herra on niin armollinen, että antaa kasvua maalla ja tuulta merellä, — sanoi Elias, keskeyttäen ystävänsä ylistykset. — Kyllähän minunlaisestani maankulkijasta tuntuu hiukan oudolta ruveta muitten ihmisten tavoin yhdessä kohden asumaan; mutta kun minulle käy ahtaaksi maalla, otan minä pikku Maijani mukaan ja lähden Tukh — niin no; ei Maija tahdokaan merelle, hän neuloo ennemmin sukkaa ja kutoo sarkaa täällä kotona. Hän se täällä vallitsee, tiedättekö; muuten olin ajatellut pyrkiä porvariksi Uuteenkaarlepyyhyn, koska merenkulku ja maanviljelys eivät oikein tahdo sopia yhteen, mutta Maijalla ei ole halua kaupunkielämään, ja mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin. Nyt voitte maistaa kotipanoista oluttamme, ukkoseni; olemmehan toki saaneet maltaita tänä vuonna. Saatte uskoa minua, kun sen sanon, minä, joka tähän asti olen elänyt sodasta ja vainosta: Jumala rauhaa siunatkoon! Ellei rauhaa olisi, saisimme kaikki elää puolella ruoka-annoksella.

— Rauhaa? — jupisi maantieltä tullut äijä, synkästi pudistaen harmaata päätänsä; — mitä hyvää on kuolleilla rauhasta?

— Kuuluu niinkuin olisitte paljon menettänyt sodan takia, vaariseni, — sanoi Elias osaa ottavasti. — Mutta älkää antako murheelle ikuista valtaa; kyllä Jumala vielä ohjaa kaikki parhainpäin.