Ja kuningatar helisti kelloa. Ovet aukenivat, ja sisään astui Maria Larsson, vavisten, ja Elias Pietarinpoika, joka vähän hämmästyi nähdessään itsensä näin ylhäisessä seurassa. Kuningatarta palvelevat naiset ja herrat jäivät edelleen ulkopuolelle, ja ovet suljettiin taas.
Ulriika Eleonoora katseli hetkisen aikaa nuorta tyttöä tuimasti. Kenties tunsi hän halua musertaa ja nöyryyttää tämän viattoman kilpailijan; mutta voitonvarmuus tukahdutti sen vihan, minkä mustasukkaisuus taas oli vähällä sytyttää hänen rinnassaan. Hän koetti nyt sanoihinsa sovittaa armollisen kuningattaren ylevyyttä ja lempeyttä.
— Lapsukaiseni, — sanoi hän Marialle, — hänen majesteettinsa, joka mielipahakseen on kuullut kelvottomain ihmisten ahdistelleen sinua ja joka ei mitään sen hartaammin suo, kuin että kaikki hänen rehelliset alamaisensa nauttisivat täyttä oikeutta, on nähnyt hyväksi käskeä minun ottaa sinut erityiseen armolliseen suojelukseeni. Ja ettei sinulta, kotiseudullesi kohta palatessasi, puuttuisi suojelijata, joka tästälähin voi puolustaa sinua kaikkia loukkauksia vastaan, on hänen majesteettinsa armollinen tahto — ellei sinulla itselläsi ole mitään sitä vastaan — että sinut tulevana sunnuntaina meidän hovikappelissamme vihitään yhteen tämän nuoren miehen kanssa, joka rakastaa sinua ja jota on vainottu yhtä syyttömästi kuin sinuakin. Onhan se teidän majesteettinne oma korkea käsky, ellen erehdy?
— Aivan niin! Hänen majesteettinsa kuningatar on armollisimmasti nähnyt hyväksi noudattaa mieltäni, — vastasi kuningas, huultansa purren.
— Muutoin jää minun asiakseni hankkia holhoojasi suostumus ja pitää myötäjäisistäsi huolta. Sinä saat kotiin palattuasi valita parhaan kaupungintalon tai parhaan maatilan Vaasan läänistä, kumman vain tahdot, ja nostaa ostosumman käsirahastostani. Että sitten vielä kuninkaallisella suosiollamme korvaisimme sen häväistyksen, jota sinä, lapseni, olet niin syyttömästi kärsinyt, tahdomme me, hänen majesteettinsa ja minä, yhdessä hovimme kanssa, kunnioittaa teidän häitänne kuninkaallisella läsnäolollamme. Eikö niin, teidän majesteettinne? Ja te, kreivi Bertelsköld, joka niin jalomielisesti olette tämän tytön kohtaloihin osaa ottanut, ette suinkaan ole laiminlyövä siihen iloiseen tilaisuuteen saapumasta?
Kuningas nyökäytti päätään, Bertelsköld kumarsi — molemmat äänettöminä, kiukustuneina ja nöyryytettyinä.
— Minä kiitän teitä, sire! Minä kiitän teitä, herra kreivi! — jatkoi kuningatar, pistellen joka sanallaan. — Mikä onni, lapseni, kun jalomielinen kuningas ja uskollinen aatelisto yhtyvät suojelemaan halvimpainkin alamaistensa viattomuutta ja oikeutta! Jääkää hyvästi, ystäväni, me näemme vielä toisemme! Hyvästi, sire; älkää panko itseänne kovin alttiiksi tulevalla metsästysretkellä! Hyvästi, herra kreivi! Sanokaa kreivi Hornille terveisiä, kun tapaatte hänet, ja vakuuttakaa hänelle meidän armollista suosiotamme.
17. KEVÄT 1722.
Oi, jos poltetut asunnot, hävitetyt vainiot, köyhyys, kuoliaaksi lyödyt, kidutetut tai vankeuteen ja orjuuteen viedyt ihmiset, jos valtiolliset onnettomuudet, niinkuin menetetyt maat, hunningolle joutuneet raha-asiat ja yleinen voipumus, olisivat ainoat seuraukset pitkällisestä ja hävittävästä sodasta, niin ei se näky lähimainkaan olisi kamalinta, mikä ihmisen silmää kohtaa tämän maailman veljessodissa. Asunnot voidaan jälleen rakentaa, vainiot jälleen kylvää, asukkaat voivat jälleen lisääntyä luonnon viisaan järjestyksen mukaan, joka suurten hävitysten jälkeen tekee kansat kahta hedelmällisemmiksi. Niin ikään voidaan valtakunnatkin voipumuksestaan kohottaa ja menetetyt alueet, viljelemällä omien rajojen sisäpuolella olevia maita, ikäänkuin takaisin valloittaa. Mutta suurin kaikista onnettomuuksista, joka täyttää katselijan mielen haikeimmalla surulla, on suuri siveellinen rappiotila, joka tavallisesti seuraa sodan hävityksiä ja joka Suomessakin seurasi Isoavihaa. Sinä, jota ehkä tässä kertomuksessa silloin tällöin on kammoksuttanut nähdessäsi senaikaista siveellistä turmelusta, ole varma siitä, että olet saanut siitä vain kaukaisen aavistuksen. Se on ollut kertomuksen todenmukaisuuden vuoksi välttämätöntä, mutta sinua on säästetty tutustumasta törkeimpiin ja kauhistavimpiin rikoksiin yhteiskunnan alemmissa kerroksissa, missä ei sivistynyt pinta peitä tuota hillitöntä ja iljettävää itsekkyyttä, jonka siemenet on kylvetty itsekunkin ihmisen sydämeen. Sen, joka kerran tahtoo kuvata Isonvihan kaiken hirvittävän todellisuuden, täytyy kuvata nainen, joka yksinään talvisena yönä jäätä kulkiessaan syö kuolleen lapsensa, taikka — kenties se kuva on vielä sattuvampi — nainen, joka, verisen tappion jälkeisenä päivänä kurjan hopeapenningin palkasta Juudaksen tavoin suutelee miehensä murhaajaa ja maansa vihollista.
Onnellisiksi saamme katsoa itsemme, että tämän syvän turmeluksen aikana tämä kuolluksiin asti ruhjottu Suomen kansa toki ylimalkaan nääntyi kunniallisesti ja miehuullisesti, noustakseen uuden huomenen koittaessa jälleen pystyyn. Kaikkein synkimpäin tapausten rinnalla, joista historia kertoo, esiintyy lieventävinä ja sovittavina jalojen uhrausten, hädän katkerimpina hetkinä osoitetun uskollisuuden ja kieltäymysten muistoja, joita nähdessään sydän sykkii ilosta ja ihastuksesta, samalla kuin synkimmät varjot useinkin ainoastaan kirkastavat hyveen ja kunnollisuuden luomia valokohtia. Paha vain, että kohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista teoista unholaan — jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan isien muistoa jälkimaailman silmissä.