Sillaikaa kuin tämä tapahtui kaupungin puolella Korsholmaa ja itsensä rehtorin nähden, joka seisoi vallilla ja katseli huvikseen, niinkuin vanhan koulupukarin sopi, poikain urotekoja, varoittaen heitä vain silloin tällöin jonkun koulunpalvelijan välityksellä aseita käyttämästä — nähtiin kaksi ratsastajaa lähenevän eteläpuolelta Kristiinankaupungista tulevaa tietä ja pyörähtävän vallin mutkan ympäri, johon he sitten seisahtuivat ottelua katselemaan. Toinen ratsastaja, joka ajoi edellä, oli hyvin tunnettuun karoliiniasetakkiin puettu hoikka ja kaunis nuorukainen. Keveä matkaviitta oli hänen hartioillaan. Hän ratsasti nuoren kimon selässä, joka liikkui kuin tanssien ja jota vaivoin voi seurata se uupunut punainen ruuna, jolla toinen matkamies ratsasti. Tämä oli vanhanpuoleinen ja hartiakas mies, puoleksi sotamies, puoleksi renki, mikäli voi päättää hänen harmaan talonpoikaistakkinsa takana olevasta ratsurepusta ja siitä sotaisesta järjestyksestä, millä pari myttyä ja pari saapasta oli satulannuppiin sidottu.
Molempien tultua linnanportille pidätti vanhempi hevosensa, ikäänkuin odottaakseen herraansa, joka oli ratsastanut portin ohi; mutta nuori upseeri ei tätä huomannut, vaan jatkoi ratsastustaan. Samassa hän sai näyttää, ettei hän ollutkaan satulassa mikään variksenpoika. Turkkilaiset olivat juuri silloin joutuneet täydellisesti tappiolle ja pakenivat nyt täyttä karkua vallin sivuitse, voittoisain kristittyjen meluten ja kiljuen ajaessa heitä takaa. Kimo säikähti ja pillastui: tuulispäänä lensi se kivien ja kantojen yli. Kristityt ja turkkilaiset saivat varoa korviaan, mutta ratsastaja istui hevosensa selässä kuin valettu ja hänen onnistuikin, tehtyään jokseenkin pitkän kaarroksen, joka oli vaarallisempi muille kuin hänelle itselleen, hiljennettyä vauhtia palata takaisin vallien luo. — No no, — huudahti hän, taputellen virmaa ja uljasta hevostaan kaulalle; — häpeisit Bogatir näyttämästä pahoja tapojasi Vaasassa! Siivolla, sanon minä! Luuletko arolla olevasi?
Hevonen pysähtyi, mutta vilkutteli yhä korviaan, kuunnellen jokaista epäilyttävää ääntä. Hevonen ja ratsastaja olivat sillaikaa tulleet lännen puolelle valleja, eivätkä olleet enää kaukana Salmesta, kun äkkiä uusi tapaus herätti ratsastajan huomiota.
Tällä puolen oli rauhallisempaa nuorisoa leikkimässä, lapsia, nuoria tyttöjä ja muutamia vanhempia poikia, jotka eivät välittäneet niin jokapäiväisestä huvituksesta kuin taistelu pohjoispuolella valleja oli. Outo ratsastaja hurjan hevosensa selässä oli sitävastoin harvinainen, suurta uteliaisuutta herättävä ilmiö Vaasassa; juoksut ja leikit taukosivat ja toinen kysyi toiseltaan, kuka tuo korea herra mahtoi olla.
Oli kuitenkin kaksi leikkivää, jotka joko eivät olleet huomanneet vierasta tai eivät innoissaan hänestä välittäneet. Nämä olivat eräs nuori, hento ja ruskeasilmäinen tyttö, joka oli puettu lyhyeen valkoiseen hameeseen ja oli vielä miltei lapsi, ja eräs pitkäsäärinen rehtorinluokkalainen, joka "haukkaa ja kyyhkystä" leikittäessä ajoi tyttöä takaa, mutta huolimatta seitsenpenikulmaisista askelistaan turhaan yritti häntä saavuttaa. Tyttö teki kuin metsäkauris satoja mutkia juostessaan, ja juuri, kun oli kiinni joutumaisillaan, kiepsahti hän aina taas syrjään. Mutta vähän aikaa paettuaan häätyi hän yhä likemmä Salmea, ja siellä hänen tietystikin täytyisi antautua. Tämä näytti häntä suututtavan, ja hän seisahtui hetkeksi rantamakasiinien luo, ikäänkuin etsiäkseen sieltä pakopaikkaa. Luultavasti huomasi hän kuitenkin tämän keinon arveluttavaksi, hypähti taas syrjään ja tuli niin erään vanhan lepän juurelle, joka kasvoi rannalla, likellä vedenrajaa puoleksi riippuen veden päällä kallellaan. Nyt oli hän vankina, sillä palaamaan hän ei päässyt. Mutta ajelijan juuri lähetessä tarttui hän puunoksaan ja kiipesi kuin kissa leppään. Pitkä, saaliistaan varma koululainen seurasi kohta esimerkkiä. Ja niin istuivat kuin istuivatkin linnut samassa puussa. Mutta nyt kuului rasahdus, ja sama oksa, joka oli kestänyt pakenevan kyyhkysen, katkesi raskaamman haukan alla, ja poika pudota mulskahti pitkäkseen veteen.
Outo ratsastaja oli pakoa ja ajoa huvikseen katsellen vähitellen ratsastanut yhä likemmä. Nähtyään, mikä loppu leikistä tuli, ei hän kauan aprikoinut, vaan hyppäsi tuota pikaa satulasta alas ja riensi rantaan hukkuvaa pelastamaan. Onneksi ei hätä ollut niin suuri kuin miltä näytti. Salmi, jossa vielä sata vuotta sitä ennen isot laivat olivat kulkeneet, oli jo 1738 melkoisesti mataloitunut Pohjanmaan suuren luonnonilmiön, maan ylenemisen vaikutuksesta, ja tuo Vaasan triviaalikoulun toivorikas vesa putosi sentähden aivan pehmeästi ja viattomasti neljää tahi viittä korttelia syvään veteen, jossa oli vähän harmaata mutaa pohjassa. Ennenkuin muukalainen vielä ennätti ojentaa hänelle taittuneen lepän oksan, oli hän jo likomärkänä ja liejuisena kavunnut rannalle.
Näin ratkaisevaa tappiota ei sopinut jättää kostamatta. Siipeen ammuttu ja kovin vihastunut haukka keksi taas kyyhkysen, joka ensi hämmästyksessään oli hypännyt puusta avuksi, mutta jonka nyt, kun näki ajelijansa vaarattoman aseman ja hänen muuten tuiki surkean tilansa, pisti päähän ruveta niin raittiisti ja makeasti nauramaan kuin ainoastaan kyyhkynen voi nauraa.
— Odotahan, — huusi hurjistunut haukka — kyllä mä sinut nauramaan opetan! — ja samassa harppasi hän taas seitsenpenikulmaisen askelen, uhaten ryvettää ajettavansa valkoiset vaatteet saven liejulla. Tyttö lähti siis uudestaan pakoon, mutta varsin vähän oli hänellä nyt enää pelastumisen toivoa. Kuta enemmän hän mitteli matkaa vallille, sitä selvemmin hän näki, että pakeneminen sinne oli mahdotonta. Mitä oli hänen tehtävä? Hän turvautui siihen ainoaan keinoon, mikä hänellä enää oli tarjona, mutta johon harva tyttö hänen sijassaan olisi turvautunut: hän juoksi odottavan Bogatirin luo, pisti hyvin varovaisesti vasemman jalkansa jalustimeen ja istui, tiesi mitenkä, tuota pikaa satulassa. Nähtävästi hän ei ensi kertaa hevosen selässä istunut. Mutta mitä taitoa ja kykyä vaadittiin Bogatirin selässä, sitä ei hän aavistanutkaan, ja tämä leikki oli päättyä pahemmin kuin haukkasilla-olo. Tuskin oli virma hevonen tuntenut satulassa olevan keveän kuormansa, tuntematta samalla herransa pelättyjä ohjia, ennenkuin se karkasi halki haan kaupunkiin niin hirvittävää vauhtia että tyrmistynyt ratsastaja menetti sekä kuulonsa että näkönsä. Hänen nähtiin päästävän ohjat kädestään, kallistuvan eteen päin ja vaistomaisesti tarttuvan molemmin käsin satulankaareen. Pian olivat hevonen ja tyttö näkymättömissä. Haukka oli loistavasti kostanut kyyhkyselle, ja nyt oli hänen vuoronsa hämmästyksestä kalpeana tuijottaa pois rientävän jälkeen.
Vieras upseeri koetti kaikkia niitä hyväilysanoja ja uhkauksia, joita hänen Bogatirinsa ennen tavallisesti oli totellut. Se ei auttanut, ja hän ymmärsi itsekin, että vast'ikään säikähtynyt hevonen oli uudestaan pillastunut. Tyttö näytti olevan hukassa, eikä nyt ollut muuta neuvoa kuin kiirehtiä jalan Bogatirin jälkeen kenties tavatakseen tytön jossakin maahan suistuneena ja pää murskautuneena.
Silloin kuului läheltä Korsholman valleja vihellys niin kova ja kimeä, että sen selvästi erotti kaiken sen hälinän seasta, mikä oli syntynyt pillastuneen hevosen ohi karatessa. Muukalainen näkyi tuntevan tuon äänen: hän seisahtui; hän kuunteli; hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, ettei itse voinut saada aikaan samanlaista ääntä. — Se on Istvan, se on minun uskollinen Tapanini, — sanoi hän pojalle, joka häntä seurasi. — Tuota vihellystä ei voi kukaan matkia. Bogatir tuntee sen; se on Unkarissa syntynyt, ja tuo on se merkki, jolla unkarilaiset kutsuvat hevosiaan arolta. Kuuletko! Nyt hän taas viheltää!