Melkolailla hämmästyttivät Bertelsköldiä lukuisat lapsilaumat, joita näkyi olevan matalimmissakin majoissa. Parissa paikassa nousi hän hevosen selästä ja meni pyytämään vettä juodakseen. Yleensä kohtasi häntä sama ilmiö kaikkialla: kymmenen tai parikymmentäkin paljasjalkaista ja vaaleatukkaista lasta, joilla ei ollut verhonaan muuta kuin paljas paita; nuorenpuoleinen mies useampain naisten avustamana ulkotyössä; muutamia harmaapäisiä eukkoja ja joku ukko ja hyvin harvoin joku 40- tahi 50-vuotias mies. Syy siihen oli selvä: rauhanteon aikana 17 vuotta tätä ennen oli tuskin yhtä täysikasvuista miestä neljää tahi viittä naista kohden, sillä lähes neljä viidettä osaa miehisestä väestöstä oli tuo hirvittävä sota niellyt. Mutta tästä ajasta alkaen huomattiin sekä täällä että muualla koko Suomessa vaikuttamassa eräs ihmeellinen luonnonvoima, joka kaikkialla elämässä pyrkii suurten häiriöiden hävittämää tasapainoa korjaamaan. Kaikki, tahi melkein kaikki avioliitot olivat siihen aikaan niin hedelmälliset, että aivan tavallista oli tavata samassa perheessä kymmenen, viisitoista, jopa kaksikymmentäkin lasta. Väkiluku lisääntyi niin nopeasti, että se — osaksi kyllä pakolaisten palaamisen vaikutuksesta, mutta enimmäkseen kuitenkin tästä luonnon ihmeellisestä luomisvoimasta johtuen — 27 vuotta rauhanteon jälkeen oli, mikäli tiedetään, kasvanut kaksinkertaiseksi ja noussut 29:stä hengestä 60:een henkeen neliöpenikulmaa kohti. Mutta tämä kansa oli lapsikansaa! Suurin osa Suomen poikia ja tyttäriä katseli nyt kirkkain sinisin lapsensilmin onnellisempaa tulevaisuutta kohti. Ne olivat kummallisia aikoja, jotka eivät koskaan palaja. Mitä olisikaan silloin voitu tehdä kaikkien olojen uudistamiseksi ja uuden, vanhoista vammoista vapaan suvun kasvattamiseksi Herran pelossa ja totuuden valossa, tiedossa ja hyvissä avuissa!
Oli jo ilta, kun matkustajat maaherran neuvon mukaan päätyivät joen ahteella olevaan Vähäkyrön pappilaan. Kunnianarvoisa kirkkoherra Gumse, vanha viluinen mies, puettuna lammasnahkaturkkiin, päällyssaappaihin ja nahkakalottiin istui ulkoeteisen penkillä ja näytti parhaillaan läksyttävän erästä mylläriä, joka lakki kädessä ja suuresti huolissaan aina tuon tuostakin sipaisi jauhoista tukkaansa. — Sen sanon sinulle, Antti, — puhui rovasti isällisen hyväntahtoisella äänellä, joka oli omituisen ristiriitainen puheen sisällön kanssa, — niin, sen sanon sinulle, vanha veräjänpylväs, että katalampaa talonkoiraa kuin sinä ei ole Vähäkyrön sillan ja Vöyrin pitäjänrajan välillä! Annat noiden filistealaisten varastaa hevosesi juuri nenäsi edestä, sinä näivettynyt nauris, etkä edes ärähdäkään, että nimismies olisi saanut siitä vihiä, ennenkuin ne metsään ennättivät, sinä vanha puuromylly! Luuletko sinä niiden istuvan ja odottavan tulevana sunnuntaina kirkossa luettavaa kuulutusta, sinä koninraaja? Huonosti tunnet Laurin, jos luulet, että hän tuo takaisin hevosesi!
Mylläri penkoi taas tukkaansa ja vastasi ällistyksissään, että hevonen oli kadonnut laidunhaasta, mutta kuka sen oli ottanut, sitä hän ei osannut sanoa. Sen hän vain tiesi, että hänen poikansa Jaakko, joka oli poiminut karpaloita metsässä, oli tänä aamuna nähnyt Laurin palaavan viuluineen eräistä kylässä pidetyistä häistä, ja sentähden hän ajatteli…
— Pääsi on yhtä jauhoinen kuin tukkasi, Anttiparka, — jatkoi vihastunut kirkkoherra samanlaisella ystävällisellä äänensävyllä, mutta katkaisi saarnansa siihen, nähtyään Bertelsköldin tulevan. Tämä läheni rovastia uteliaana tietämään, oliko hänen etsimänsä mies sama, jota tässä näyttiin epäiltävän ei enemmästä eikä vähemmästä kuin myllärin hevosen anastamisesta.
7. VÄHÄKYRÖN PAPPILAN SADIN.
— Jos korkea-arvoinen rovasti tuntee erästä vanhaa sotamiestä Lauria eli Laurikaista ja hänen olinpaikkansa, niin olisin suuresti kiitollinen, jos saisin sen tietää, — sanoi Bertelsköld kohteliaasti tervehtien.
Rovasti Gumse otti esille messinkisankaiset silmälasit, pyyhki ne hyvin huolellisesti, nosti ne arvoisalle nenälleen ja katseli vierasta ilmeisellä kummastuksella. — Olinpaikkansa? — toisti hän. — Laurinko olinpaikan? Suokaa anteeksi, mistä herra on kotoisin?
— Minä tulen Vaasasta ja minulla on asiaa mainitulle miehelle, joka taitaa asua näillä seuduin.
— Asuako? — toisti rovasti taas. — Hm, hm, jos herra, niinkuin arvelen, on viskaali, hm, hm, vaikka herra vielä näkyy olevan nuori, niin — suokaa anteeksi — luuleeko herra Lauria mieheksi, joka jossakin asuu?
— Tiedän vain hänen olleen viimeisiä maansa puolustajia viime sodan aikana ja haluaisin mielelläni tietää jotakin hänen nykyisistä oloistaan, — vastasi Bertelsköld tahtomatta huomauttaa rovastille hänen erehdyksistään.