— Mieluummin soisin, että jättäisit seikkailusi siksi, kunnes voin antaa sinulle miehiäni mukaan. Tätä nykyä en voi luovuttaa ainoatakaan miestä; roistoväki on liikkeellä; itse olet nähnyt, millä tuulella se on. Par honneur, Charles, vapaudesta olen saanut kylläkseni. Olla maaherrana ja joka askelella tuntea jalassaan paula, jonka nimi on perustuslaki, etuoikeudet, tuomioistuin — se on sietämätöntä! Perhana! Anna minullekin hiukkanen vapautta kotitarpeikseni — vapautta karata noiden riivattujen kimppuun, kun ne käyvät kovin nenäkkäiksi — vapautta antaa heille aika löylytys, niinkuin tapamme oli Kaarle-kuninkaan aikana Puolassa — ja vielä saamme nähdä, että siitä on hyötyä maalle ja valtakunnalle. Mutta ethän ole vielä sanonut, mikä tuottaa Isokyrön talonpoikaislurjuksille sen kunnian, että käyt heidän luonansa.

— Haluan vain huvikseni katsella tätä maata vähän enemmän kuin mitä Korsholman vanhoilta valleilta voin nähdä. Ja sitä paitsi, enoseni, tekee mieleni tavata isäni vanhaa sotatoveria, tuota Lauria eli Laurikaista, joka kuuluu olevan jossakin Kyrön pitäjässä ja jota äitini käski minun kuulustella siltä varalta, että hän olisi avun tarpeessa.

— Ole varuillasi! Nuo entiset kivekkäät eivät aina ole käytökseltään aivan hyvässä maineessa. Muutamat heistä ovat asettuneet rauhallisesti entisille tiloilleen ja käyvät nyt metsäin ja soiden kimppuun yhtä tuimasti kuin muinoin ahdistivat venäläisten kuormastoja. Mutta toiset, jotka eivät ole oikein osanneet rauhaan tottua, ovat asettuneet autiotiloille metsiin ja harjoittavat siellä kaikenlaisia syrjäammatteja, mikä ei oikein miellytä kruununpalvelijoita, esimerkiksi kruununmetsäin luvatonta hakkuuta, viinanpolttoa, salakuljetusta ja tuon tuostakin vaihteen vuoksi pientä rosvoustakin maanteillä. Meillä on, Kaarle, ollut uusi yhteiskunta rakennettavana, ja sellaista ei saada yhdessä miespolvessa valmiiksi. Paljon on vielä tekemättä, paljon täytyy vielä sietää semmoista, jonka vain vähitellen saamme lain ja asetusten alle taipumaan. Näiden vanhain kivekkäiden kanssa me vasta pulassa olemme. Väestö pelkää heitä kuin itse perkelettä; mahdotonta saada todistajia, ja nimismiehet eivät uskalla heidän pesiinsä ilman suuria miesjoukkoja. Sanon vieläkin kerran, ole varuillasi, poikaseni; älä lähde metsiin seikkailemaan.

— Eno saa olla huoleti; minä olen aseistettu, ja Istvan tulee kanssani.

— Niinkuin tahdot; olen sinua varoittanut, mutta en sentään aio kehoittaa vanhan ystäväni poikaa mihinkään pelkuruuteen. Näkemiin siis! Sillaikaa tahdon katsoa, mitä voisi tehdä tuon juutalaisen, tuon Larssonin suhteen, jonka niskoille lempo itse jonkin käräjäasian hankkikoon. Mutta kun tuli puhe hänestä, etpä ole vielä sanonut minulle mielipidettäsi hänen kartanollaan tapahtuneesta kahakasta. Entä jos sillä voisi estää hänen lähtönsä… Annammeko vangita merimiehet?

— Ei, enoseni, ei, minä pyydän teitä, antakaa asian jäädä siksensä.
Tahdotteko sekoittaa minut käräjäjuttuun?

— Saatatpa olla oikeassa. Voin ehkä keksiä muitakin keinoja. Hyvästi ja — vielä sananen! Jos sinua hätyytetään metsissä, niin sano niille konnille nimesi. Lohtajan metsistä aina Lapväärtiin asti ei ole yhtään roistoa, joka ei olisi valmis menemään hirteen Kustaa Bertelsköldin pojan puolesta. Jumala niitä riiviöitä siunatkoon, on niillä toki sydän povessa riekaleisen koiranturkkinsa alla…

Neljännestunnin kuluttua tämän, maaherra, kreivi Frölichin ja hänen vieraansa, nuoren kreivi Bertelsköldin välillä tapahtuneen keskustelun jälkeen nähtiin tämä jälkimmäinen uskollisen palvelijansa Istvanin seuraamana ratsastavan harmaantäplikkäällä hevosellaan Bogatirilla Vaasan pohjoisesta tulliportista. Nuori aatelismies oli pukeutunut yksinkertaiseen ratsastajanpukuun ja pistänyt satulakoteloonsa pari vankkaa, isältään perimäänsä ratsupistoolia; mutta isän suunnattoman suuri lyömämiekka oli jo, rauhan ja muodin vaikutuksesta, vaihtunut kaitaiseen, hienointa unkarilaista tekoa olevaan pistomiekkaan. Istvanilla sitävastoin oli turkkilainen damaskolaismiekka ja olalla, paitsi reppua, lyhyt musketti.

Kello oli 3 iltapäivällä, päivä oli kaunis ja kirkas, vaikka vähän kolea. Molemmat ratsastajat ajoivat keveätä hölkkää koilliseen päin, ja kohta olivat Vaasan matalat puutalot ja kunnianarvoisa vanha kivikirkko jääneet heidän taakseen. Ensimmäinen penikulma oli silloin niinkuin nytkin suureksi osaksi metsätöntä, tasaista ja yksitoikkoista, ainoastaan siellä täällä oli peltovainioita, joiden ruokaisessa savimaassa kasvoi vihantaa laihoa. Kyliä ja taloja oli niin ikään harvassa siihen nähden, että seutu oli niin lähellä eteläisen Pohjanmaan pääpaikkaa ja siihen aikaan varakkainta kaupunkia; laveita aloja oli vielä autiona, mutta näkyvissä olevat talot olivat kaikki isoja ja vastarakennettuja. Kaikenlaisia kuormia tuli tiellä vastaan pakottaen ratsastajat aina ojanreunalle väistymään. Silminnähtävää oli, että näiden seutujen ruotsalaisella väestöllä, joka oli luonteeltaan levotonta ja joka harjoitti etupäässä tervanpolttoa, merenkulkua, maakauppaa ja laivanrakennusta, ei vielä ollut ollut aikaa korjata Isonvihan hävityksiä maanviljelyksen alalla, varsinkin kun Pohjanmaan talonpojilla oli oikeus harjoittaa merenkulkua Ruotsiin. Kuuluisa Vaasan ruis kasvaakin vain osaksi kaupungin läheisimmässä ympäristössä, sillä tämän oivallisen viljalajin varsinaiset kasvupaikat ovat ympärillä olevissa Vähäkyrön, Isokyrön, Laihian ja Ilmajoen suomalaisissa pitäjissä.

Maisema muuttui toisenlaiseksi heti, kun ratsastajat tulivat suomalaisen väestön alueelle, joka kaitaisena kiilana pistää ruotsalaisen alueen keskestä Vähäkyrön pitäjän kohdalla aina merenrantaan asti. Tie kulki täällä enimmäkseen pitkin tuon muinoin tasavirtaisen Kyrönjoen rantaa, joka nyt, jääkahleistaan juuri päästyään, vallattomana vaahtoili matalain, leppää ja pajua kasvavain savirantainsa välissä. Aukeilla lakeuksilla näkyi jo jommoisiakin metsiä, jotka olivat sodan aikana saaneet aikaa kasvaakseen ja joita kirves ei vielä ollut haaskannut tervahautain tarpeiksi. Metsäin lomissa kohtasi kulkija jo tiheämmässä kuin äsken paremmin hoidetuita peltovainioita: entiset alat eivät tosin vielä kaikki olleet viljelyksessä, mutta pellot olivat hyvästi aidatut, paremmin ojitetut ja ulkonäöltään semmoiset, että selvään voi huomata maanviljelyksen olevan näillä tienoin pääelinkeinona. Talot tihenivät, mutta pienenivät samalla ja useimmat olivat yksinäisiä, paitsi kirkonkylässä, sillä suomalainen rakasti täälläkin yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä ja tahtoi asua väljästi; vain hämäläiset ovat toisinaan keräytyneet suuriin tiheästi asuttuihin kyliin, ikäänkuin pitääkseen puoliaan herraskartanoiden sortoa vastaan. Väestö kävi hiljaisemman, vakavamman ja juromman näköiseksi; kun ratsastajat tulivat näkyviin, lapsia juoksi aidoille ja naisia ikkunoihin katsomaan, mutta harvoin nyt enää lakkia nostettiin tervehdykseksi, ja veräjät sai matkustaja enimmäkseen itse aukaista, mitä hänen ei tarvinnut tehdä hilpeämmän ruotsalaisen väestön alueella lähempänä kaupunkia.