— Kaikki miehet kannelle! — vastasivat merimiehet, koppasivat kukin kankensa ja hankkiutuivat tappelemaan. Kartanolla nousi melu ja hälinä. Useimmat merimiehet kävivät toveriensa puolelle. Pari sotamiestä, jotka sattuivat olemaan joukossa läsnä, asettautuivat ahdistetun puolelle, ja talonpojat, joita tämä ilmainen näytelmä suuresti huvitti, valelivat öljyä tuleen. — Lyökää päälle vain! — huusivat he. — Puu terästä vastaan! Riuhtaiskaa vartaat heidän käsistään ja paistakaa niillä silakoita! Puikaa heitä, niin että ruumenet pölisee!
Näytti jo olevan syntymässä yksi noita käsirysyjä, jotka olivat ennen ja muutamin paikoin ovat vieläkin miltei jokapäiväisenä huvituksena Pohjanmaan kaupungeissa — kun portaille ilmaantunut vanhan Larssonin kookas hahmo teki metelistä pikaisen lopun. — Kuka uskaltaa pitää pahaa ääntä minun kartanollani? — huusi hän mahtavalla äänellä. — Pois kanget! Niin totta kuin minä olen herra täällä, niin Jumala armahtakoon sitä, joka mukisee sanallakaan vastaan! Ja te, nuori herra, joka unohdatte, ettette nyt seisokaan turkkilaisten ja pakanain keskellä, pistäkää miekkanne tuppeen, jos henkenne on teille kallis, ja astukaa sisään minun luokseni! Minä sanon teille, ettei hiuskarvaakaan nykäistä päästänne.
Hälinä kartanolla lakkasi heti paikalla, ja nostetut aseet vaipuivat itsestään alas.
Bertelsköld ei olisi ollut suuren prinssi Eugenin oppilas, ellei hän olisi katsonut kunniakasta peräytymistä paremmaksi kuin vaarallista asemaa, jossa voitto voi helposti kääntyä tappioksi. Hän seurasi siis kutsumusta huolettomasti ja välinpitämättömästi ja astui väistyvän väkijoukon välitse Larssonin saliin. Tämä oli puolillaan odottavia, joista yksi kerrallaan laskettiin vasemmalla olevaan konttoriin. Kreivi sai seisten odottaa halvimman päiväläisen vertaisena, kunnes hänen vuoronsa tuli. Tapahtuiko tämä erityisessä tarkoituksessa vai oliko tapa semmoinen? Hän ei sitä tiennyt, mutta hänen ylhäinen nuori verensä joutui taas kuohuksiin tästä uudesta nöyryytyksestä, jonka tuo rajattoman ylpeä raharuhtinas — kuten hän luuli — tahallaan hänelle valmisti.
Vihdoin tuli hänen vuoronsa, ja hän astui tuohon vähäpätöiseen huoneeseen, joka oli tämän rikkaan ja arvokkaan kauppahuoneen ainoa konttori. Pähkinäpuusta tehty kaappi, maalaamaton tamminen pöytä, samanlainen pulpetti, rautainen raha-arkku, yksinkertainen yhden miehen maattava sänky ja kolme tai neljä kömpelötekoista tuolia — siinä olivat konttorin ainoat huonekalut. Pulpetin ääressä hikoili vanha kirjanpitäjä Grenman tuhansien huolien painamana, kynä kummankin korvan taa pistettynä; pöydän ääressä istui mahtava Lauri Larsson itse, edessään suuri kasa kirjeitä ja konttorikirjoja. Sen useampia henkilöitä ei tässä konttorissa ollutkaan.
Bertelsköld esitti tuhannen riksin kreditiivin, mutta sanoi, ehkä ylpeämmin kuin mihin Larsson oli tottunut, että hän toivoi viimeisen kerran tarvitsevansa vaivata miestä, jolla oli niin vähän aikaa puuttua moisiin pikkuasioihin.
— Herra mahtaa olla muukalainen tässä maassa, — vastasi Larsson kylmästi, ottaessaan raha-arkustaan muutamia kirkkailla rikseillä täytettyjä pusseja. — Jos tuntisitte täkäläiset olomme, niin ehkä oivaltaisitte, että hävitettyä maata, jommoinen meidän maamme on, ei temmata voipumuksestaan kursailemalla ja kumartelemalla luulotellun kunnian edessä, vaan rehellisellä ahkeruudella ja suurimmilla ponnistuksilla. Teistä, joka ette ole nähnyt toisia aikoja, voi näyttää siltä, että meidän halpain porvarien tulisi pitää suurena kunnianamme tulla teitä vastaan portaille ja nöyrimmästi anoen pyytää teitä tekemään hyvin ja ottamaan rahamme vastaan. Mutta minä, nuori herra, olen nähnyt ne päivät, jolloin tässä maassa ei ollut viidenkymmenen penikulman alalla sen vertaa, millä olisi ostanut kymmenen tynnyriä suoloja, ja jolloin Görtzin täytyi verta imeä, haaliakseen kokoon summan, jota te sanotte pikkuasiaksi. Suokoon Jumala, ettette koskaan näkisi semmoisia aikoja; silloin ehkä oppisitte työtä ja työn hedelmiä paremmin kunnioittamaan. Tässä ovat rahat. Hyvästi; toivotan teille onnea matkallenne.
6. ERÄS HUVIRETKI v. 1738.
— Sinä ratsastat kaupungista pohjoisen tullin kautta. Tultuasi Veikariin kääntyy kyläntie vasemmalle kädelle merenrantaan, mutta sinä seuraat valtatietä Kyrönjokea pitkin Vähäkyrön kirkolla olevan sillan luo. Sieltä menee rantatie pohjoiseen päin Vöyriin ja Uuteenkaarlepyyhyn, mutta sinä pysyt oikealle kädelle kääntyvällä ylämaan tiellä, joka vie Isokyröön, ellet katso paremmaksi olla yötä Vähäkyrön pappilassa, mikä olisi turvallisempaa, sillä maankiertäjät tahtovat näillä tienoin häiritä matkamiestä.
— Minä kiitän teitä, eno, ja toivon olevani ylihuomenna taas kotona.