— Ei Jumala ole kiirettä luonut, — vastasi toinen merimies kädet housujentaskuissa.
Samassa juoksi solakka tyttö, jauhoista aivan valkeana, kartanon poikki, lensi portaita ylös ja puikahti, sukkelasti kuin kissanpoika, tungoksen läpi, jättäen kuitenkin ohi kiitäessään selviä leipomatuvan merkkejä kreivin hienoon siniseen verkatakkiin.
— Ester, — huusi kreivi hänelle, — sano isällesi, että minä haluan puhutella häntä!
Tyttö pysähtyi hetkiseksi, katsahti häneen vilkkailla, ruskeilla silmillään ja katosi sitten eteiseen.
— Seis, risteilijä! Älä luovi virrassa, muuten joudut tuuliajolle! — jupisi edellinen merimies ja laski pikisen kätensä tuttavallisesti kreivin olalle.
Arvattavasti ei tarkoitus ollut paha, mutta Bertelsköld ei nyt ollut leikkituulella. Hän koppasi merimiestä niskasta ja heitti ennenkuin toinen osasi tällaista temppua odottaakaan, hänet alas portailta.
Semmoista kohtelua ei vaasalainen matruusi toki voinut sietää. Tuskin oli kaatunut uros jälleen päässyt jaloilleen, kun hän vihapäissään hyökkäsi takaisin portaille, ja samalla tarttui toinen Ahdin poika Bertelsköldiä kaulukseen.
— Ruori tiukasti alatuuleen! — huusi merimies.
Tilanne oli vaarallinen ja olisi käynyt vieläkin vaarallisemmaksi, ellei tuo pieni jauhoinen tyttö taas olisi tunkeutunut esille taistelevain väliin, jolloin merimies hellitti otteensa. — Isä tulee heti! — kuiskasi hän ja kiiti kuin raketti jälleen leipomotupaan piiloutuen oven taa nähdäkseen, miten taistelu päättyisi.
Bertelsköld käytti tilaisuutta hyväkseen, juoksi kartanolle, asettui selin seinää vasten ja paljasti miekkansa. — Varokaa korvianne! — huusi hän.