— Mies on joko hurjin uskalikko tai myös hienostunein ratsastaja, mikä milloinkaan on hevosta suistanut. Katsohan vain, se elukka kuuntelee jokaista pienintäkin, puolen penikulman alalla tapahtuvaa varpusen pyrähdystä! Aivan toisenlainen oli isäsi Bogatir; muistan sen niinkuin eilisen päivän, kun menimme Väinäjoen poikki: suomalaista rotua, joka ei turhia hätäillyt; jalat paksut, kaula lyhyt, rinta leveä ja keuhkot hyvät — kesti siinä, missä Venäjän ja Puolan hevoset sortuivat kuin vasikat. Sano minulle, mistä sait tämän korkeakaulaisen kissanpojan puikkosäärineen ja kaitaisine korvineen, jotka alinomaa värähtelevät?
— Siitä asiasta täytyisi kertoa kokonainen seikkailu, enoseni.
— Hyvä. Voimme säästää sen asian siksi, kunnes taas vietämme yötä vanhan rudesheimini[13] patterien suojassa. Par miracle, tekeepä mieleni nähdä, kumpiko heistä pietiksi joutuu: Larssonko vai Spolin. Sarvikuono on joutunut krokotiilin kynsiin.
5. RAHARUHTINAS.
Tämän kertomuksen aikana oli rikkaan Lauri Larssonin talo vielä melkein samassa kunnossa kuin 16 vuotta sitten, jolloin se korjattiin Isonvihan jälkeen. Sama matala sali, samat neljä kamaria, sama suomalainen pirtti ja makuutupa tarvekaluineen, se vain eroa, että huoneet olivat nyt pulskemmasti laudoitetut ja että osa huonekaluista oli valkealla öljyvärillä maalattu, mikä siihen aikaan oli suurta komeutta. Torin vieressä oikealla puolen vanhaa kartanoa oli uusi kartano, jossa asui vanhin poika Lauri lukuisan perheensä kanssa; vasemmalla puolella oli vanhempi, tytär Kaisan omistama kartano, jossa hän asui ylpeän ja mahtavan miehensä, raatimies Blomin kanssa. Kaikki kolme, Larsson itse, poika ja vävy pitivät kukin omaa kauppaansa omissa puodeissaan kilpaillen pohjalaisten tapaan tervamiehistä, voinkaupitsijoista ja suolankaupasta, mutta harjoittivat laivaliikettä yhtiömiehinä ja vallitsivat siten paikkakunnan merenkulkua. Voi sanoa, että heidän keskensä vallitsi rauha ja liitto ulkomaan asioissa, mutta alituinen kiista oman maan markkinoilla — sopu ja yksimielisyys, kun oli taisteltava vierasten kilpailua vastaan, mutta samalla myös keskinäinen kilpailu, josta voi syntyä aika jupakoita. Jos kaksi heistä oli matkalla joillekin suurille sisämaan markkinoille, ajoivat he, jos vain pääsivät, yöllä toistensa sivuitse, ennättääkseen tuntia ennen anastamaan itselleen parhaat ostajat; ja jos joku ennen tuntematon hämäläinen tahi savolainen talonpoika tuli, niinkuin silloin oli tapana, Vaasaan, riensi kukin kilvan houkuttelemaan häntä puolelleen, luvaten kukkuraisia suolamittoja tai niin ja niin monta savipiippua kaupantekijäisiksi. Mutta kaikki tämä ei estänyt poikaa ja vävyä ulkonaisesti osoittamasta vanhalle porvariskuninkaalle ja hänen suurille pääomilleen ylen suurta kunnioitusta, niin että he ulkonakin puhuttelivat häntä hatuttomin päin, eivätkä koskaan huoneessa vastanneet hänelle istualtaan. Sitäpaitsi kokoontui koko tämä suuri perhekunta sunnuntaipäivinä jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille vanhemman Larssonin kotiin, ja silloin istui vanhus siellä kuin patriarkka Aabraham, rehevänä ja yksinvaltiaana, lastensa, lastenlastensa ja palkollistensa keskellä suuren perhesalin pitkän pöydän ääressä.
Nyt ei ollut sunnuntai, vaan päinvastoin tulinen arkikiire; mutta kuitenkin nähtiin klo 11 aikana aamupäivällä molempain naapuritalojen asukasten lapsineen ja kaikkineen astuvan juhlavaatteissa vanhaan taloon. Ei ollut helppo asia pujotella siinä hevosten ja ihmisten välitse, jotka täyttivät pihan. Talonpoikia, merimiehiä ja joitakuita arvokkaampia kaupunkilaisia oli keräytynyt portaille ja eteiseen sisäänpääsyä odottamaan. Pirttiin oli pöytä katettu kaukaisille liiketuttaville; leipomatuvasta, jossa Veronika alipäällikkönsä Esterin kanssa komensi kolmea tahi neljää palavissaan juoksentelevaa piikaa, höyrysi vasta leivotun leivän suloinen lemu; makuutupa oli tulleiden matkamiesten hallussa. Asianlaita oli se, että saaristo vast'ikään oli jäistä puhdistunut, ja Larsson oli viiden aluksensa kanssa lähdössä Tukholmaan. Tuhansia tehtäviä oli siis ennen lähtöä suoritettava, ja kaikki asiat, jotka vaativat esimiehen henkilökohtaista käsittelyä, oli nyt ratkaistava. Mutta ennenkuin perheenisä ja päämies lähti merelle, oli perheen määrä ottaa osaa yhteisiin lähtöpäivällisiin.
Hälinän ja tungoksen ylimmillään ollessa astui kartanolle nuori kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld nostamaan Larssonilta erästä Tukholmasta tullutta kreditiiviä. Hieno ja ylhäinen kun oli ja puettuna vaatteihin, jotka olivat omansa kaikkia Vaasan tyttöjä ihmetyttämään, näytti hän olevan vähän hämillään tullessaan näin lähelle noita takkuisia kansalaisiaan ja odotti nähtävästi, että portailla oleva väkijoukko itsestään siirtyisi hänen tieltään. Mutta siinä hän erehtyi; ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ja paria tervaista merimiestä näytti tämä tien tukkiminen huvittavankin. Herra kreivi sai odottaa ja odottaa mielestään kenties liiankin kauan.
— Olkaa hyvä ja siirtykää tieltä! sanoi hän merimiehille käskevällä äänellä.
— Herra hiljentää vauhtia, ettei töksähdä, — sanoi toinen merimiehistä, katsellen häntä pilkallisin silmin.
— Siirtykää, minulla ei ole aikaa odottaa kauemmin! — toisti
Bertelsköld.