— Vai niin? Mitä varten meillä on tullilaitos? Ymmärräthän, mies, ettei minun sovi kieltää passia valtiopäivämieheltä?
— Teidän armonne — pyydän alamaisuudessa kysyä, onko selkäni turvattu?
— Hm, tuo maistuu raippavitsoilta. Ethän aikone mitään koiruutta harjoittaa?
— Korkein haluni on vain noudattaa teidän armonne käskyjä.
— Hyvä. Tee niinkuin tahdot. Ja muista, että saatoit minut ikävään
asemaan toukokuun 1. päivänä. Sinulla on erehdys korjattavana, Spolin.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat korvata tyhmyytesi.
Olen ajatteleva virkaylennystäsi.
— Teidän armonne — kysymyksessä oleva henkilö ei tule lähtemään
Tukholmaan; ei ainakaan toukokuussa.
— Älä hiidessä? No no, Spolin tekee niinkuin tahtoo, se on hänen asiansa. Lähtekäämme, Kaarle! — Ja kun maaherrasta nähtävästi oli vastenmielistä jatkaa keskustelua, kannusti hän hevostaan palatakseen kaupunkiin. Mutta viskaali Spolin, jonka selkä taas oli hyvästiä heittäessä melkoisesti koukistunut, oikaisi itsensä vähitellen pystyyn, kuta enemmän hänen korkea esimiehensä eteni, ja viimein näytti hän siinä suorana seistessään olevan ainakin viiden jalan ja kahden tuuman pituinen. Sitten hän taas hypähti kärryihin ja jatkoi matkaansa satamaan jupisten itsekseen: Ennen mikkeliä minulla on Korsholman voutikunta.
— Oliko se suomalaisen kansanvaltaisuuden näyte? virkkoi Bertelsköld, heidän ratsastaessaan edelleen. — En tiedä, minkätähden ratsupiiskallani oli niin suuri vetovoima tuon miehen selkään.
— Niin oli minunkin ratsupiiskallani, — sanoi maaherra leikillään. — Lempo soikoon, onko se minun syyni, että keppi tarvitsee kenkäintä lokaa kosketellessaan? Mitäpä voin muuta tehdä? Vapaus voi olla hyvä kyllä kerjäläisille ja talonpojille, mutta maaherralle se on epämukava. Ei, siinä tapauksessa katson Kaarle-kuninkaan aikaisen yksinvallan paremmaksi. Mars, mies! ja mies meni. Seis, koira! ja koira seisoi. Nyt sitävastoin… Mutta kuulehan, kuka on harjoittanut Bogatiriasi?
— Ratsupalvelijani Istvan.