Ei kukaan vastannut. Bertelsköldistä näytti niinkuin tuo oikullinen tyttö olisi kätkeytynyt muutamain askelten päähän erään ison kuusen taa. Hän riensi sinne; mutta se, jota hän oli luullut tytön valkeaksi päähineeksi, olikin vain koivun valkoinen runko, joka veljellisessä sovinnossa oli kasvanut kuusen viereen. Hänen täytyi hymähtää vilkkaan mielikuvituksensa synnyttämälle näköhäiriölle. Kuinka hän oli voinut hetkeäkään luulla, että rikkaan kauppiaan tytär, isänsä lemmikki ja silmäterä, samoilisi yksinään keskellä yötä täällä tiettömässä erämaassa näin kaukana Vaasasta.
Tyytymätönnä palasi hän takaisin sudentarhalle, toiveen Istvanin toki viimein hakevan hänet käsiinsä tämän varman merkin luota. Tuskin oli hän sinne kumminkaan ennättänyt, kun uusi haamu tunkeutui esiin puunrunkojen lomitse.
Se oli noin 50:n ja 60:n vuoden vaiheilla oleva mies, tavattoman lyhyt varreltaan, mutta hyvin harteva, puettu seudun tavalliseen talonpoikaispukuun ja kirves olallaan. Mies tuli samaa tietä kuin tyttö — ja Bertelsköld huomasi siinä nyt vähäisen, tuskin tuntuvan polun — seisahtui hiukan ihmeissään, ja kysyi: — Mitä herra tähän aikaan metsässä tekee?
— Ja mitä te itse täällä teette, ystäväni? — vastasi kreivi tyytyväisenä, että nyt vihdoin viimeinkin oli tavannut jonkun, joka voisi vapauttaa hänet tilanteesta, joka jo häntä kyllästytti.
— Minä hakkaan mastopuita, vastasi mies kuivasti.
— Ja minä haen erästä lemmon poikaa, jonka piti opastaa minua ja joka karkasi tiehensä. Oletteko nähnyt häntä? Tai oletteko kohdannut palvelijaani, joka vähän aikaa sitten meni tuonnepäin?
— Muistelen kohdanneeni erään pojan, — virkkoi mies.
— Missä hänet kohtasitte? Ja milloin?
— Puolenpäivän aikana maantiellä.
— Kuulkaapa, mies, te tekisitte paremmin, jos sanoisitte, mistä minun tulee hakea tovereitani, sillä ilvehtimistä en suvaitse.