— Ja herra tekisi paremmin, jos tähän aikaan päivästä nukkuisi sängyssään kuin että jänisten jäljessä juoksee.
— En pyydä neuvoja, — vastasi Bertelsköld hieman ylpeästi — vaan toivon, että opastatte minut pois tästä kirotusta metsästä. Voitte ansaita hyvän päiväpalkan.
— Mahdollista kyllä, herra, mutta minä en siitä välitä, — vastasi mies välinpitämättömästi. — Opastaa teitä en voi; minulla on urakkatyöni ja honkien pitää olla maantiellä ennen iltaa. Mutta hyvän neuvon saatan teille antaa, ja jos ette ole kovin kopea uskoaksenne mastonhakkaajaa, niin kuunnelkaa tuota tuolta kaukaa kuuluvaa ääntä. Ettekö kuule mitään?
— Luulen kuulevani suhinaa, niinkuin paarma surisisi ikkunaa vasten.
— Se on iso paarma se, ja jos olisitte sitä muutamaa penikulmaa lähempänä, niin ehkäpä ymmärtäisitte paremmin sen aamuvirren. Ettekö koskaan ole kuullut Pohjanlahden koirain haukkua nalkuttavan kallioita vasten?
— Luuletteko sitä meren kohinaksi?
— Luulenpa kuin luulenkin. Auttakaa nyt itse itseänne. Jos sumulta ette näkisi aurinkoa, niin kuunnelkaa koirain haukuntaa: tuolla on teillä länsi, ja sitten saatatte laskea oman kompassinne mukaan. Kahden tunnin päästä alkaa lounaistuuli puhaltaa; silloin katoaa sumu, mutta samalla kompassikin; aamupuolella kämpii aurinko nahkasiinsa, ja me saamme kuulla Ukon käyvän. Hyvästi, hyvä herra; jos suotte isänne pojalle hyvää, niin älkää kengänpohjianne säästäkö. Toivotan teille onnea matkalle.
— Ettekö tahdo ansaita kymmentä plootua?
— Mastoni maksaa viisikymmentä. Jumala olkoon kanssanne.
Ja näin sanottuaan oli mieskin kadonnut samalle suunnalle, minne vast'ikään tyttö. Bertelsköldin teki kovasti mieli lähteä ajamaan takaa tuota hävytöntä ja pakottaa hänet oppaakseen, mutta hän oli äsken nähnyt, kuinka semmoiset hakemiset menestyvät. Hänen asemansa oli hänestä enemmän naurettava kuin vaarallinen, ja ajatellessaan niitä paljon vaarallisempia öitä, jotka hän oli viettänyt etuvartijana Unkarin metsissä, päätti hän tyynesti istuutua ja odottaa usvan hälvenemistä.