Sallimus näkyi kuitenkin määränneen, ettei Kaarle Viktor Bertelsköld, kunink. majesteetin linnoitusväen luutnantti, tänä yönä saisi nauttia edes neljännestunnin lepoa, sillä kauan ei kestänyt, ennenkuin kimakka vihellys vingahti metsästä. Tällä kertaa se oli Istvan, ja jos joku vielä olisi sitä epäillyt, ilmaisi Bogatirin vilkas hirnunta, että se oli kuullut tuon hyvin tunnetun merkin. Bertelsköld vastasi unkarilaisten tavallisella sotahuudolla, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hänen uskollinen palvelijansa astui esille aivan toiselta suunnalta kuin minne oli lähtenyt.
Istvan kertoi nyt kerrottavansa. Hän oli ajanut karkulaistaan liki tunnin ajan; mutta tuo viekas poika oli osannut käyttää edukseen seuduntuntemustaan niin hyvin, että alinomaa jokin este oli ollut ajoa keskeyttämässä: milloin räme, milloin pensaikko, milloin jokin noita huoneenkokoisia vierinkiviä, joita on siellä täällä pitkin koko Pohjanmaan rannikkoa. Tämmöisen ison kivikummun taa oli Jaakko kadonnut, ja kun Istvan itsepintaisesti yhä vieläkin etsi häntä, oli hän "nähnyt väkeä vuoressa".
Tämän hän sanoi niin vakavin naamoin, että se nosti hymyn hänen heikkouskoisen herransa huulille. — Kai menit sisään heidän luoksensa ja pyysit heitä sinulle tietä neuvomaan? — kysyi Bertelsköld.
— Minäkö menisin vuoreen! toisti Istvan teeskentelemättömällä hämmästyksellä. — Minä menen minne teidän armonne käskee, kunhan siellä vain teräs pystyy nahkaan eivätkä kuulat maalistaan kilpisty; mutta minä olen ihminen, teidän armonne, enkä tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, mitä näin. Minä ymmärsin, etteivät kaikki asiat ole oikeinpäin täällä metsässä ja laputin pois niin pian kuin pääsin hakemaan teidän armoanne; mutta siitä olen varma, että tuo ilkeä sumu on vartavasten meitä varten lähetetty, ja niin olen juossut kehässä kuin jänis, kun koirat ovat sen kinterillä.
— Sinä olet narri. Olen kuullut sanottavan, että täällä vielä on paljon lymypaikkoja metsissä Isonvihan ajoilta, jolloin ihmiset piiloutuivat maakuoppiin ja vuorenkoloihin välttääkseen vihollista. Kuka tietää, emmekö juuri siitä kolosta löydä sitä miestä, jota etsimme.
Istvanin huomio oli kuitenkin toisaalle kiintynyt. Hän paneutui alas, korva maata vasten, makasi siinä minuutin ajan yhdessä kohti henkeänsä pidättäen ja kysyi sitten yht'äkkiä: — Onko teidän armonne päästänyt hevoset irti?
— Minä kytkin ne tähän lähelle, eivätkä ne ole voineet kiskoutua irti, sillä minä kuulin Bogatirin hirnuvan samalla paikalla, jonne olin sen jättänyt.
Istvan kuunteli taas. — Ne ovat irti, ne ovat kappaleen matkan päässä täältä itään päin — ne etenevät — nyt seisahtuvat — nyt taas astuvat — verkalleen — ne astuvat pölkkyjen ja kuivain oksien päälle — niiden askelet ovat raskaammat ja tasaisemmat kuin hevosten, jotka ovat karkuteillä… Teidän armonne! Hevosemme on varastettu; noin astuvat vain hevoset, joilla on ratsastajat selässään.
— Tule, — sanoi Bertelsköld, joka hyvin kyllä tiesi Istvanin lapsuudesta asti kasvaneen vaaroissa ja aarniometsissä, missä aistit terovat tavallista paljon tarkemmiksi; — kohta näemme, oletko arvannut oikein ja silloin alkaa ajo, jonka rinnalla tähänastinen on ollut lapsenleikkiä.