Pian olivat nämä Vähäkyrön metsien kuljeksijat sillä paikalla, mihin olivat hevosensa kytkeneet, ja heti huomattiin, että Istvanin tarkka kuulo ei ollut häntä pettänyt. Paikka oli tyhjä, pehmeässä sammalessa näkyi vereksiä jälkiä, ja hevoset olivat poissa. Mahdotonta oli, että ne olisivat pudistaneet päitsensä pois tai repineet itsensä irti. Ei edes niiden puiden kuorissa, joihin hevoset olivat olleet sidotut, näkynyt pienintäkään sellaiseen viittaavaa merkkiä.
Istvan oli suunniltaan. Hän heittäytyi maahan, ryömi nelinkontin ja nuuski jälkiä kuin metsäkoira; hän päristeli harmista. — Kas tässä! — kiljaisi hän; — Bogatir on karannut pystyyn. Eivät olekaan noin vain päässeet sen selkään eivätkä varmaankaan pysyisi satulassa, ellei tuo lemmon metsä olisi näin tiheä.
— Seis! He ovat jotakin pudottaneet! — huudahti Bertelsköld, kumartuen alas ja ottaen lähimmästä katajapensaasta kiiltävän esineen. Se oli pieni ja sievä silkkinen sukkanauha hopeasolkineen, joka kiilsi kuin jalokivi katajapensaan kastehelmien keskessä.
Istvan katseli kapinetta mielestään hyvinkin oikeutetulla kauhulla. — Johan ma sen sanoin! — riemuitsi hän. — Kyllä tunnen sen ja kyllä tiedän, mitä se merkitsee. Juuri noin löysin sen kerran Bukovinan vuorilla Zablatovin ja Kolomean välillä. Se tapahtui yöllä, kirkkaassa kuutamossa mutta oli vähän sumua joen rannalla; me kuulimme uskottomain hevosten hirnuvan laaksossa. Minusta olisi voinut tulla mahtava pasha, mutta enpä onneani ymmärtänyt, nakkasin pahuksen Prutiin! Päivän koittaessa oli vihollinen kimpussamme, ja me saimme selkäämme. Miksi olin tyhmä?
— Niin vaarallinen ei toki mokoma nauhanpala liene, — vastasi Bertelsköld naurahtaen. — Minusta se on ihmeesti tytön sukkanauhan näköinen.
— Näköinenkö? Niin, herra, se on vaikka minkä näköinen, milloin tuon milloin tämän. Se, joka sen on pudottanut, voi niinikään olla milloin yhden milloin toisen näköinen, välistä kannon, välistä kiven, välistä akan, välistä tytön. Kaikki riippuu siitä, mikä aika päivästä on ja millä tuulella on se, joka sumussa liehuu.
— Minkätähden viskaisin minä luotani sen, jonka avulla ehkä voin saada varkaat ilmi?
— Sen sanon teidän armollenne, että olin tyhmä kuin bosnialainen, kun viskasin sen pois; mutta sen huomasin vasta jäljestäpäin. Minun olisi pitänyt kätkeä se takkini alle, niin olisin tullut haavoittumattomaksi; ja se, joka oli sen pudottanut, olisi ollut pakotettu tulemaan luokseni ja pyytämään sitä takaisin. Silloin olisin saattanut ehtoni sanella, teidän armonne, vaikka olisin kruunua pyytänyt. Ja silloin olisi se, joka sumussa liehui, antanut minulle mitä olisin pyytänyt. Pankaa se talteen, herra, mutta pankaa tuohta sen ympärille, taikka pankaa se kahden litteän kiven väliin liivintaskuunne; se ehkä polttaa tuohen läpi.
— Narri olet; suurin ihme tässä on se tyttö, joka… Mutta sillaikaa, kun kuuntelen taikauskoisia tarinoitasi, päästämme me varkaat menemään.
— Sandecin vuoren nimessä, niinpä on kuin herra sanoo. Seuratkaa minua, jos voitte, ja jos taas tulemme tasaiselle maalle, niin näytän minä niille veitikoille, kuka käski.