Näin sanottuaan paneutui Istvan taas korva maata vasten, ja päästyään selville suunnasta, jonne heidän oli lähdettävä saavuttaakseen varkaat, alkoi hän, enemmän ryömien kuin juosten pensaiden ja puunrunkojen välitse tunkeutua eteenpäin niin nopeasti, että hänen herrallaan, vaikka oli melkoista nuorempi, oli täysi työ häntä seuratessa. Ihmeellistä oli nähdä, millä oveluudella unkarilainen innoissaan otti selkoa jokaisesta merkistä, mikä osoitti hevosten jälkiä tässä erämaassa. Milloin oli siinä mätästä tallattu, milloin oksa taitettu, milloin näkyi kavion jälki kaatuneessa, lahoavassa puunrungossa; milloin taas näyttivät jäljet katoavan kivikkoon, ja silloin ilmaisi hänelle tien jokin paikka, josta sammal oli irtautunut tai jokin kumolleen kääntynyt pieni kivi, jonka märkä puoli oli ylöspäin. Bertelsköld luuli huomaavansa, että he nyt kulkivat itään päin ja melkein suorassa kulmassa sitä suuntaa vastaan, jota he olivat metsään tulleet; mutta sitten tuntui hänestä taas niinkuin hän olisi nähnyt sen ja sen väärän männyn, sen ja sen sammaltuneen vierinkiven jo edellisenä iltana. Tästä hän päätti, että heidän petollinen Vähäkyrön pappilasta saamansa opas tahallaan oli vienyt heidät mutkaista kaartotietä metsään, estääkseen heidät omin päin osaamasta takaisin.
Tässä luulossaan vahvistui hän vielä enemmän, kun he kovin vaivalloisen matkan perästä ja ennenkuin osasivat toivoakaan, näkivät metsän harvenevan ja taas lähenivät viljeltyjä seutuja. Aamuruskosta päättäen saattoi kello olla ehkä 2, mutta sumu, joka sakeana peitti märkiä niittyjä, esti näkemästä edemmä kuin viidenkymmenen askelen päähän. He tulivat aidan luo: toisella puolen sitä oli vastakuokittu kytömaa. Täällä ei ollut mitään hyötyä korvan panemisesta maata vasten: kaukaisten äänten kumu katosi kokonaan tuohon pehmeään mutaiseen savimultaan. Heidän täytyi juosta pitkin ojapientaria ja niin he tulivat vähäiselle tielle. Kun he muutamia minuutteja olivat sitä seuranneet näkivät he pienoisen talon sumussa.
— Seis! — huusi Bertelsköld, ihan väsyksissään ja kiukuissaan. — Koputa ovea, koira, ja levähtäkäämme tunnin aika; en kestä kauempaa. Olen marssinut yökausia Unkarin aroilla, ja minulla on ollut yhtä hyvä pohjanahka jalkaini alla kuin sinullakin, mutta hiisi sinua kauemmin seuratkoon. Mars, mies, mitä siinä ällistelet?
— Arvelen, että tämän kummun alla on vuori, — vastasi palvelija, eikä ollut kuulevinaankaan herransa käskyä. Sen sijaan kävi hän sormin raapimaan multaa mäenrinteeltä aidan vierestä, ja heti sen jälkeen kumartui hän taas maahan kuuntelemaan. — Siinä ne nyt taas ovat! — huusi hän. — He ovat neljännespenikulman päässä täältä. Nyt saamme nähdä, ymmärtääkö Bogatir isäinsä kieltä!
Sen sanottuaan lähti Istvan juoksemaan mäkeä ylös niin keveästi kuin ei olisi koko yönä askeltakaan astunut. Mäelle tultuaan hän kiipesi siellä kasvavaan haapaan ja päästi suustaan yhden noita kimakoita vihellyksiä, joilla hän osasi viiltää ilmaa kuin naskalilla. Vaikka aamu oli sumuinen, lienee tämä vihellys kuulunut hyvinkin kauas, kun ääntä kantoi vieno tuuli, joka jo alkoi tuntua kukkulalla ja puhalsi koillista kohti sinnepäin, minne Istvan kääntyi.
Parin minuutin ajan oli kaikki hiljaa hänen ympärillään; kuului vain pienen, kivien välitse mäen rinteellä puikkelehtivan keväisen puron solina. Istvan vihelsi toisen kerran, kolmannen kerran. Ei ääntäkään vastaukseksi.
Mutta kolmannen merkin annettuaan laskeutui hän puusta alas, asettui kuuntelevaan asentoonsa ja ilmoitti vilkkain elein, että hän kuuli Bogatirin kavioiden lähenevän. Kohta huomasi Bertelsköldkin niin olevan. Ennenkuin vielä usvan läpi voi mitään erottaa, kuuli hän uskollisen ratsunsa lähenevän tuota lyhyttä tunnettua laukkaa, joka oli saattanut ratsastajatytön Korsholman luona niin suureen pulaan. Ja muutamien minuuttien kuluttua laukkasikin Bogatir, merkinantoa totellen, noiden eläinten ihmeellisellä vaistolla suoraan halki sumun kaitaista kyläntietä pitkin.
Mutta se ei tullut yksin. Matkamiesten suureksi huviksi ja ihmeeksi näkyi sen selässä sekä surkuteltava että naurettava olento, joka kaikin voimin piti hevosen harjasta kiinni, samalla kun paljaat jalat, jotka olivat liian lyhyet jalustimiin ulottuakseen, pomppivat kuin rummunpalikat kahden puolen satulaa. Ja kuka oli tuo ratsastaja parka? Ei kukaan muu kuin Jaakko, tuo poikanulikka, tuo opas, jonka nyt kummallinen sallimus toi vastoin hänen tahtoaan vastaamaan töistään niiden edessä, jotka hänen koirankuriensa tähden olivat saaneet kaiken yötä metsässä harhailla. Hänen rangaistuksensa oli täydellinen, kun Bogatir, joka oli hyvin harjoitettu kaikenlaisiin sotatemppuihin, miltei täydestä laukasta äkkiä pysähtyi herransa eteen sillä seurauksella, että onneton ratsastaja silmänräpäyksessä suistui hevosen kaulan yli päistikkaa maahan.
Tämä oli kuitenkin Jaakolle sangen onnellinen sattuma, sillä se säästi tämän toivehikkaan nuorukaisen muuten varmaankin välttämättömästä selkäsaunasta. Sen sijaan saivat hänen tuomarinsa nyt auttaa hänet jaloilleen jälleen ja tutkia, oliko hän vahingoittunut pudotessaan. Onneksi hän oli lentänyt aivan pehmeään, tien vieressä olevaan savirapakkoon ja nousi siitä, joskaan ei aivan siistin näköisenä, niin kuitenkin ehyenä kuin savikukko.
Jaakko paran vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa. Sillaikaa, kun Istvan sysäsi hänet ylenkatseellisesti syrjään ja meni hevosta taputtelemaan sillä hellyydellä, jota tämmöisissä tilaisuuksissa osoitetaan kauan kaivatulle ja taas tavatulle ystävälle, ryhtyi hänen herransa pitämään sitä tutkimusta, johon asianhaarat antoivat aihetta. Mutta tuota pientä veitikkaa ei ollutkaan niin helppo tutkia. Niin pian kuin hän vähän oli hengähtänyt ja näki olevansa pinteissä, alkoi hän ulvoa taidolla semmoisella, että sudenpenikkakin olisi saattanut häneltä sitä kadehtia. Mahdotonta oli saada häneltä ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.