— Istvan, — sanoi Bertelsköld vakavaksi tekeytyen, — mene ja palmikoi luja vitsa tuosta koivusta!
Ulvonta kävi nyt kahta rajummaksi, mutta kun se ei auttanut, näki veitikka hyväksi ruveta rukoilemaan. Herrain pitäisi antaa hänelle anteeksi, ei hän ollut hevosia ottanut, Lauri ne oli irroittanut ja pakottanut hänet olemaan apunaan. Tyttö ei ollut uskaltanut istuutua kimon selkään ja sai sentähden ratsastaa toisella hevosella, Laurin taluttaessa sitä ohjista; sitten oli Lauri ottanut kimonkin, etteivät herrat häntä saavuttaisi; ja niin oli Jaakon tehnyt mieli vähän ratsastaa ja niin — uhuu (tässä alkoi ulvonta, kun Jaakko ajatteli sitä huvitusta, joka oli niin lyhyeen loppunut) — niin he olivat tulleet maantielle, kun kimoon yht'äkkiä oli sattunut noidannuoli, ja se oli lähtenyt karkaamaan usvan läpi — ja sitten — uhuu (musiikki alkoi taas, kunnes pieni vitsan näppäys teki tarpeellisen vaikutuksen).
— Lauriko se oli, joka vast'ikään meni sudentarhan sivuitse? kysyi kreivi. — Poika sanoi niin olleen.
— Kuka oli tyttö, joka häntä seurasi?
— Tyttö? — toisti veitikka tyhmäksi tekeytyen. — Kai se oli hänen oma tyttärensä.
— Älä koetakaan koukutella! — vastasi hänen jäykkä kurittajansa. —
Mitä tiedät tytöstä?
— Uhuu — ihmiset sanovat Laurin olevan hänen kumminsa — nyyhkytti poika.
— Herra, — kuiskasi Istvan, — ei ole hyvä puhua semmoisista niin kauan kuin sumu vielä peittää niityn.
— Sinä parahiksi muistutat minua toisesta asiasta, — jatkoi Bertelsköld. — En tahdo, että olen aivan hukkaan kahlannut näitä kirottuja rämeitä. — Mars, lurjus! — jatkoi hän Jaakolle, — opasta meidät metsässä olevalle kiviröykkiölle, jossa miehet piilevät. Tällä kertaa olen katsova, ettet vedä meitä nenästä.
Istvanin vastaväitteet olivat yhtä turhia kuin Jaakon musiikki, ja kohta oli matkue taas liikkeellä metsään päin, Bertelsköld ratsain ja hänen edellään tuo vastahakoinen poika, suitsittuna kuin vikuri varsa vitsasköydellä, jonka toinen pää oli Istvanin kouran ympärille käärittynä.