10. HIIDENKIUAS METSÄSSÄ.
Nouseva aamuaurinko ei ollut vielä ehtinyt tunkeutua sumun läpi, joka, ollen tuulen suojassa peitti sisemmät osat Vähäkyrön metsää, kun seikkailevat ratsastajat vastahakoisen oppaansa kanssa lähenivät erästä isoa kiviröykkiötä, jonne oli tuskin neljännespenikulman matka isolta maantieltä länteen päin. Maa oli peräti karua, rämeikköjen ja siellä täällä olevien äärettömän suurien kivimöhkäleiden peittämää, niin että tarvittiin sekä varovaisuutta että kärsivällisyyttä kulkiessa. Mutta niin houkuttelevia olivat nämä vaivat tuon Korsholmassa vallinneen yksitoikkoisen hiljaisuuden jälkeen, niin vilkkaasti heräsi peritty seikkailijaluonne eloon nuoren aatelismiehen rinnassa, että tämä yritys, joka sen hyödyttömyyteen katsoen jokaisesta toisesta olisi voinut tuntua lapselliselta ja naurettavalta, sai hänet unohtamaan nälän ja väsymyksen sen toivon rinnalla, että hän nyt pääsisi sen salaisuuden perille, joka äsken oli niin kovasti säikäyttänyt hänen rohkeata, mutta taikauskoista matkakumppaniaan. Omituisen viehättävää oli hänestä kuljeksia näissä erämaissa, joissa hänen isänsä muinoin oli taistellut hurjia sissitaisteluitaan ylivoimaista vihollista vastaan; ja jos hän, tuon isän poika, ei voinutkaan maatansa puolustaa, niin voi hänelle kenties olla jotakin hyötyä siitä, että oppi tuntemaan tätä maata kaikessa sen köyhyydessä ja jylhyydessä, jommoisena se vielä joka askelella esiintyi tuon suuren hävityksen jälkeen.
Nähtävästi tunsi Jaakko tien paremmin kuin oli tuntevinaan, sillä muutamain pienten turhien pakoyritysten perästä opasti hän vaeltajat kaitaiselle ajotielle; siinä oli vereksiä rattaiden jälkiä ja se vei rämeiden ja kivien sivuitse mainitulle kiviröykkiölle, jonka Istvan tunsi samaksi, mikä oli häntä niin kovasti pelästyttänyt. Se oli yksi noita luonnon vankkoja varustuksia, joita tavataan siellä täällä Pohjanmaan rannikoilla ja jotka ovat kuin suunnattoman suuria, kaatuneiden hiisien haudoille ennen vedenpaisumusta rakennettuja kiukaita. Tämä kumpu oli ainakin tuhat jalkaa ympärimitaten; pohjana eli perustuksena oli isoja sammaltuneita ja syrjiltään kuluneita kallionlohkareita, jotka jokin suunnaton voima on paiskannut päällekkäin hurjaan epäjärjestykseen, mutta läjännyt ne varmaan suuntaan, niinkuin jokin vastustamaton aalto olisi ne sinne huuhtonut. Näiden möhkäleiden päällä oli pienempiä, mutta samanmuotoisia kiviä, kaikki pyöreäkulmaisia, ja ylinnä näiden päällä oli yhä pienempiä kiviä, niin että muutamat ylimmistä, jotka muodostivat röykkiön harjan eli huipun, olivat tuskin kananmunaa isompia. Tuo röykkiö oli enemmän harjun kuin pyramidin näköinen ja päättyi kaiken sekasotkuisen epäjärjestyksensä ohessa miltei säännölliseen kupuun, joka oli melkein kumotun kaukalon kaltainen.
Bertelsköld katseli huvikseen ja uteliaasti tätä luonnon suurenmoista mullistusta, joka näytti erinomaisen hyvin sopivan hautakummuksi kahdennelletoista Kaarlelle, kun Istvan, joka varsin vastenmielisesti oli suostunut kulkemaan röykkiön ympäri, osoitti merkitsevästi erästä kummallista kiveä, jonka piirteet sumussa muodostuivat mahdottoman suureksi hevosenpääksi.
— Tässäkö se oli? — kysyi hänen herransa matalalla äänellä.
— Tässä oli, — vastasi palvelija ynseästi. — Se, joka tässä huoneessa asuu, on jättänyt hevosenpään jälkeensä sisään ratsastaessaan.
Bertelsköld jätti nyt pojan ja hevosen Istvanin hoitoon ja lähti yksinään nousemaan tuota kummallista kiveä kohti, joka oli melkein puolivälissä röykkiön huipulle mentäessä. Vaellus oli lyhyt, mutta vaivalloinen: milloin luiskahti hänen jalkansa niljakassa sammalikossa, joka peitti näitä alkuaikain mullistusten jäännöksiä; milloin siirsi hänen jalkansa jonkin kiven asemiltaan ja pani sen kumisten vierimään alas ikäänkuin kellariholvin kattoa pitkin. Röykkiö oli läheltä katsoen kadottanut säännöllisen muotonsa: kaikki näytti jylhältä ja sekavalta; harmaat graniittimöhkäleet näyttivät sattumoisiltaan ja hullunkurisesti päällekkäin ladotuilta. Ja se, mikä etäältä katsoen näytti hevosenpäältä, ei ollutkaan muuta kuin iso muodoton kivi, joka riippui röykkiön rinteessä ikäänkuin joka hetki siitä alas vyörähtääkseen.
Tämän kiven alla oli niin iso kolo, että mies mahtui siihen. Lähellä oleva litteä paasi näkyi kerran olleen asetettuna tuon kolon suulle, joka nyt oli auki. Röykkiö oli tähän muodostanut luonnollisen luolan,[15] ja hädän ja vaaran aikoina se varmaankin oli ollut seudun asukkaille oivallisena turvapaikkana, jota hätätilassa kävi puolustaminen voimakastakin vihollista vastaan.
Mutta eivät liene ihmisolennot huviksensa etsineet turvaa tästä aukinaisesta haudasta, joka ammotti äänettömänä ja pimeänä röykkiönä tuhatvuotisten kallioiden alta. Bertelsköldistä tuntui niinkuin täällä olisi jotakin, jolla oli syytä kammoa päivän valoa. Samassa, kun hän kumartui alas, lemahti heikko savunhaju häntä vastaan; hän luuli näkevänsä himmeätä tulenvaloa luolan pohjasta, ja heti sen jälkeen huomasi hän tikapuut, jotka oli pystytetty luolan suuta vasten ja selvästi osoittivat, ettei siinä asunutkaan henkiä, jotka eivät suinkaan olisi tarvinneet semmoisia apuneuvoja ylös ja alas kiivetäkseen.
Tutkittuansa niiden kahden pienen pistoolinsa sankkiruutia, joita hän aina Unkarin sotaretkestä asti kantoi vyössään, päätti nuori seikkailijamme laskeutua alas tikapuita ja tutkia luolaa. Varmuuden vuoksi pudotti hän kolosta pienen kiven ja päätti sen synnyttämästä äänestä, ettei luola ollut syvempi kuin että tikapuut otaksuttavasti sen pohjaan ulottuivat.