Hänen virka-intonsa näin vasten tahtoaan väsähtäessä tapahtui, että sillalle tuotiin kuormallinen pieniä nassakoita, jotka ulkomuodoltaan olivat pikeä sisältävien puolinelikkojen kaltaisia, joita toisinaan käytettiin lastin telkeeksi. Ne olisivat nyt olleet kirjaan pantavat. Mutta kun kirjanpitäjä nukkui, annettiin hänen nukkua, ja tavara vietiin laivaan ja otettiin vastaan kirjaan panematta.
Sillaikaa kohosi aurinko yhä ylemmä, paistaen suoraan kirjanpitäjä Grenmanin kasvoihin, niin että hän heräsi juuri parahiksi vastaan ottaakseen esimiehensä, joka saapui perheensä seuraamana satamaan klo 9 ja 10 välillä aamupäivällä. Passi ja asiakirjat olivat vihdoin viimein kunnossa, matruusit vapaina arestista, tuuli myötäinen, ja ankkuri aiottiin heti kohta nostaa. Sukulaiset tulivat laivaan sanomaan viimeisiä jäähyväisiä, ja kun osa porvaristoa oli osoittanut valtiopäivämiehelleen sen kunnian, että saattoivat häntä satamaan toivottaakseen hänelle onnellista matkaa, tarjottiin sen johdosta etevämmille vieraille ranskanviiniä ja miehistölle paloviinaa.
Larssonin vävy, raatimies Blom, piti apelleen puheen: hän sanoi häntä maan kaunistukseksi ja tuleentuneeksi tähkäksi (jonka kuultuaan nahkuri Vidlund kuiskasi viereisensä korvaan, että Blom vain odotti riiheen päästäkseen) ja arveli hänen nauttiessaan kuninkaallisen majesteetin armoa ja valtakunnan herrain suosiota sekä valvovan porvariston etuoikeuksia, että myöskin niin laittavan, että Vaasan kaupunki saisi tapulikaupungin oikeudet, ja saisi ne yksinään Pohjanmaalla…
Mutta tässä keskeytti Larsson kärsimättömästi innokkaan vävynsä puheen selittäen, että hän piti kuninkaallista majesteettia kaikessa velvollisessa kunniassa, mutta mitä valtakunnan herroihin tuli, niin hän oli vapaan valtakunnan vapaa mies eikä tietänyt muista herroista kuin kuninkaasta ja laista. Ja kun tuuli alkoi kiihtyä, tahtoi hän nyt kiittää ystäviään kunniasta, jonka he olivat hänelle osoittaneet ja sanoa heille sydämelliset jäähyväiset.
Tätä vastaan ei ollut kenelläkään mitään muistuttamista, ja vaikka nämä hyvät ystävät vielä olisivatkin halunneet kurkistaa puoliankkurin pohjaan, salasivat he pettyneet toiveensa remahtaen kaikuvaan hurraahuutoon, johon koko miehistö yhtyi.
— Kiitos ja kunnia! — vastasi laivan isäntä. — Ja nyt, pojat — kaikki selväksi!
— Hurraa patruuna Larssonille! — kaikui vielä kerran huuto raittiissa aamuilmassa.
— Hauska nähdä herrat kaikki näin iloisina! — virkkoi samassa hyvin tunnettu, vähän nenään honottava ääni, ja laitaportin kautta astui laivaan eräs pienoinen, laiha ja vaaleatukkainen olento, joka ei ollut kukaan muu kuin itse viskaali Spolin.
— Nostakaa ankkuri! huusi Larsson käskevästi, ja laivuri uudisti käskyn.
— Anteeksi, — jatkoi viskaali hyvin kohteliaasti, mutta äänenpainolla, josta jo edeltäpäin kuului huonosti salattua vahingoniloa — anteeksi, herra patruuna; mutta ennenkuin laiva lähtee merelle, on minulla käsky toimittaa tarkastus.