Tämä nimi vaikutti ihmeellisesti. Iskevät aseet pysähtyivät, huudot ja kiroukset vaikenivat, ja rosvot näyttivät epäröivän.
Lauri käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. — Hävetkää! — huusi hän. — Majurin aikana me seisoimme yksi kuutta, täysissä aseissa olevaa miestä vastaan, ja tässä te seisotte kuusi yhtä vastaan, jolta vielä olette hänen aseensakin riistäneet! Jos teillä olisi hiukankaan kunniantuntoa, te käsillänne kantaisitte majuri Bertelsköldin poikaa!
— Onko hän vahvan majurin poika? — jupisivat miehet selvästi hämillään.
Vahvan majurin nimellä oli Kustaa Bertelsköld näillä tienoin tunnettu ja sillä nimellä häntä mainittiin, kun kerrottiin hänen urotöistään, jotka vielä elivät kansan suussa tämän kertomuksen aikana.
— Minä sanon teille, että hän on vahvan majurin poika, — jatkoi Lauri, — ja jos tietäisitte, mitä varten hän on tänne tullut, niin kiittäisitte minua siitä, että olen estänyt teidät tekemästä elämänne suurinta tyhmyyttä. Hän on tullut tänne, pojat, hankkiakseen teille jotakin tekemistä. Hän tahtoo hankkia meille sodan!
Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki oli muuttunut. Aseet putosivat rosvojen käsistä; nämä hurjistuneet, yhteiskunnan hylkimät miehet tunkeilivat nyt nuoren soturin ympärillä, likistivät hänen käsiään, rukoilivat anteeksi, ja se heistä, jonka oikea käsi riippui lyönnistä hervotonna, ojensi nyyhkien vasemman kätensä saadakseen hänkin osansa sen miehen anteeksiannosta, jonka he vast'ikään olivat tahtoneet koston ja pelon kiihoittamina tappaa.
— Nuori herra, — sanoi Lauri yksinkertaisen arvokkaasti nuorelle kreiville, joka seisoi siinä liikutettuna ja hämmästyneenä, — te ehkä joskus jätätte pojan jälkeenne. Pitäkää huoli siitä, että hän perii teiltä nimen, joka karistaa maahan aseet hänen vihollistensa käsistä ja voi lämmittää jälkeentulevaistenkin sydämiä! Mutta tulkaa, — kuiskasi hän, — jo on aika lähteä täältä; teitä haetaan kaikkialta, enkä minä millään muotoa soisi vainukoirain etsivän teitä täältä hiidenkiukaasta.
Nämä sanat kuultuaan riensivät kaikki luolan suulle, josta köysi riippui äskeisten tikapuiden sijalla.
14. ISTVANIN SEIKKAILU.
Kun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo ehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle mielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta kirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja raittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua! Vaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään lähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden Herralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä aikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen mielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka vastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli hänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen suoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat raskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen päällä vihannoi.